Parasetamolihoureita juhlapyhistä

Tänään olen lähinnä pogonnut rock-musiikin tahtiin, mikä varmasti jouduttaa flunssan parantumista. Onneksi minulla ei ole alakerrassa naapureita. Ajattelin hetken verran kirjoittavani jonkun yhteenvetokirjoitelman vuodesta 2005, mutta sitten tajusin, etten muista vuodesta 2005 juuri mitään yksittäisi tapahtumia. Miksi kaikki muut ovat niin järjestelmällisiä, että muistavat tapahtumia vuoden tarkkuudella? Todella hämmentävää.

Tänään olen päättänyt olla terve vain päästäkseni Espooseen. Flunssa on yksi maailman suurimmista epäkohdista. Ikään kuin tässä ei olisi muutakin tekemistä kuin juoda litrakaupalla Finrexiniä vain ollakseen toimintakykyinen. (No itse asiassa, ei erityisemmin ole) Eipä tosin ole ensimmäinen kerta, kun tulen sairaaksi uutenavuonna.

Uusivuosi on mahdolisesti yksi lempijuhlapäivistäni (ja myös ainoa, jonka kirjoitusasusta en ole koskaan ollut varma). Pääsiäinen on juhlapyhistä turhin, siihen ei juurikaan liity mitään hauskaa, nyt kun olen liian suurikokoinen virpoakseni. Pääsiäinen on lähinnä useamman päivän pituinen sunnuntai, ja kaikkihan tietävät miten typeriä päiviä sunnuntait ovat. En pidä siitä, että kaupat ovat kiinni ja kaikki on harmaata eikä mikään liiku.

Vappu on typerä aivan toisella tavalla kuin pääsiäinen. Minä vihaan teekkareita, se siitä.

Joulu on vain vähän ennen uuttavuotta, mikä on tietysti silkkaa plussaa joululle. Jouluna saa usein lahjoja ja kohtalaisen hyvää ruokaa sekä suklaakonvehteja, mikä sekään ei ole lainkaan huono asia. Jouluun liittyy toisaalta myös liikaa pyhäpäiviä ja suljettuja baareja sun muuta ikävää.

Muita pyhäpäiviä en muista nyt, joten ne eivät voi olla kovin tärkeitä. Uuteenvuoteen liittyy sentään vain yksi pyhäpäivä. Uusivuosi on mukava välimuoto vapusta ja itsenäisyyspäivästä. Itsenäisyyspäivää on se, että on talvi, eikä kukaan halua väkisin riekkua ulkona ja sammua Kaivopuistoon. Vappua edustaa kuohuviini ja juhlatunnelma. En muista ainoatakaan uuttavuotta, jolloin minulla olisi ollut tylsää, vaikka olen liian usein ollut yli 38 asteen kuumeessa.

Koska uuttavuotta taivutetaan noin, tekisi mieli kirjoittaa se erikseen, mutta kun kaikki muutkin kirjoittavat yhteen sen! Äh. Olen lomalla ja yritän korjata kieroutunutta suhdettani suomen kieleen. Emme ole olleet puheväleissä hetkeen. Virkkeiden muodostaminen on hyvin hankalaa, kun sitä alkaa ajatella liikaa. Kielen käyttäminen ylipäänsä on hyvin hankalaa, kun sitä ajattelee liikaa. Toisaalta ajattelu on hyvä ratkaisu moniin elämän haasteisiin ja pulmiin (kuten kengännauhojen solmimiseen), ja tässä mielessä onkin hämmentävää, että sitä harrastetaan niin vähän.

Kuumehoureita mummoista

Kävin viimeksi kampaajalla noin yhdeksänvuotiaana ja tajusin silloin, ettei naisille ala vanhetessa kasvaa itsestään lyhyt harmaa kihara tukka, vaan mummot käyvät kampaajalla ja ihan tahallaan laitattavat itselleen sellaisen tukan. Yritin tässä googlettaa mummopermanenttia, mutta en löytänyt mitään tähdellistä. Minua kovasti kiinnostaisi tietää, mistä asti tällainen muoti on ollut olemassa ja miksi ihmeessä.

Omalla mummollani ei ole mummokampausta. Tämä pistää tietysti miettimään, että mikäli en kuole 27-vuotiaana, hankinko itse sitten vähän yli 40 vuoden päästä mummopermanentin. Onkohan sellainen vielä silloin in? Ehkä vuoteen 2045 mennessä kaikilla mummoilla onkin suippokärkiset foliohatut, mistäpä sen tietää.

Onko olemassa mummoskene, jossa vertaillaan mummokampauksia ja keskustellaan kampaamoista, joista saa parhaat mummopermikset? Olisikohan mummojen omalla trendilehdellä kysyntää? "Syksyn voimakkaimman tuoksuiset hajuvedet - näillä lähtee taju teineiltäkin!" "Tukisukat vai terveyskengät - ovatko molemmat todella tarpeen?" "Kesän alusvaatemuoti: lohenpunainen on kuuminta hottia!"

40-50-vuotiaat naiset ovat tosin yhtä kummallisia tapauksia. Olen vaivannut joutessani päätäni sillä, miten alan pukeutua sitten kun uhkaavasti lähestyn keski-ikää; vaihtoehdot ovat toinen toistaan huonompia. Liian nuorekkaasti pukeutuvat yli nelikymppiset näyttävät typeriltä, mutta huonosti istuvat housupuvut alaspäin kapenevine lahkeineen eivät nekään houkuta. Burberryä? Voiko kaksikymppisenä saada neljänkympinkriisin?

Myönnän olevani aikuinen siinä vaiheessa, kun muistan sujuvasti pitääkö kesäaikaan siirryttäessä kelloa kääntää tunti eteenpäin vai taaksepäin, puhun viikkojen numeroista aikatauluja sopiessani ja istun Linnanmäen lasten karusellissä penkillä.

Henkinen maanantai

Joulurauhaa toistaiseksi: yksi hajonnut baaripöytä, monta hajonnutta tuoppia, yksi rikkinäinen lähikaupan ikkuna ja pari kaljapulloa rappukäytävässäni sirpaleina. Tappelua, rockia ja sikailua! (Verta? Hevosia?) Woo! Joulupäivänä todistimme baaritappelua Tauossa. Se oli hyvin jännittävää.

Eilen oli uuden Soul Kitchenin avajaiset. Kukaan ei tapellut, ruokalista vaikutti lupaavalta ja törmäsin miltei liian moniin tuttuihin. Kaljatuoppi maksoi avajaishintaisena kolme euroa, mutta normaalioloissa neljä. Hanasta sai Anchor Steamia, joka osoittautui oikein mieleisekseni olueksi (on kuulemma vielä grunge- ja punk-uskottavaakin), mutta sen hinta vasta huimasikin Kallion hintatasoon tottuneen opiskelijatyttösen päätä. Hieman tyyris uudeksi kantapaikakseni, mutta ruokaa täytyy ehdottomasti käydä testaamassa, kunhan avaavat keittiön ilmeisesti joskus viikon päästä.

Koska krapulaa ei näy, ei kuulu, aion muilla tavoin maksimoida kurjuuden tänään. Herätessä tuntui niin maanantailta. Positiivisista sattumuksista - tai ehkä paremminkin vahingoista - huolimatta tästä tulee todella inhottava päivä, näin päätin. Nousin ihan kiusallani sängystä heti seitsemältä, kun ensimmäistä kertaa heräsin. Enkä helvetissä laita villasukkia, vaikka jalkoja palelee. Täytyy syödä jotain pahaa, ehkä jopa pilaantunutta. Kahviin en laita maitoa, vaikka sitä jääkaapissa olisikin. Onneksi tupakat loppuvat ihan itsestään.

Posti oli tuonut joululahjaksi tilatun Hesarin. Olin ovelampi kuin 30 euron pankkivekseli ja onnistuin saartamaan sen pöytälaatikon taa. Aion hakea rahaa pankista... vai pitäisiköhän se jättää huomiseksi? Jääkaapissa oli vielä neljänneslitra Pommacia ja
Saint Agurin jämät. Kurjuus ei maksimoidu, vaikka yritän.

Hyvää joulua, ni.

Joulumieleni alkoi kutakuinkin eilen aamulla ja loppui, kun tulin kotiin, purin joululahjat kaappeihin ja jouluruuat jääkaappiin. Poltin joulutupakan, join vähän jouluviskiä ja tulin joulubloggaamaan.

Joulumieltä jäytävät ankarasti iskelmäradion joululaulut, joita muiden autossaolijoiden vaatimuksesta soitettiin automatkoilla Helsingistä Kouvolaan ja takaisin. Tutkimukset osoittavat, että iskelmälaulajien joulu on ankea. Lapsuuteen kaivataan kovasti, koska silloin kaikki oli paremmin. Lisäksi iskelmälauluja sanoittavat kahdenkymmenenneljän karaatin tuplapölvästit, jotka luovuuden puutteessa käyttävät ahkerasti vaan- ja vain-sanoja kertosäkeiden riimeissä. Kaiken on toki pakko rimmata, mutten olisi varmasti vielä ankeampaa. Loppumatkasta uskalsin hieman vaihdella radiokanavia, YleQ soitti peräkkäin Kauko Röyhkää ja Kate Bushia. Vasta silloin alkoi takapenkiltä kuulua kitinää huonosta musiikista.

Joulu ei ole tänäkään vuonna aiheuttanut minulle minkäänlaista stressiä. Sen sijaan tenttiputkesta selvittyäni postiluukusta alkoi virrata enemmän tai (yleensä) vähemmän odotettuja, summaltaan liian suuria laskuja. Suunnittelen teippaavani postiluukun kiinni, ei tuollaista jaksa katsella. Rahatonna ei toisaalta tarvitse edes miettiä ostavansa joululahjoja, kun niihin ei ole varaa.

Voitoksi laskettakoon se, etten tänä vuonna saanut ainoatakaan kodinkonetta joululahjaksi.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan ihmetteleväni perheeni perinteistä joulunviettoa. Olen varma, ettei muissa perheissä ole näin kaoottista ja hektistä joulua.

Perinteisesti menemme isovanhempien luo jouluaterialle, yleensä seuraan liittyvät minun, siskoni ja äitini lisäksi myös molemmat enoni. Tälläkin kertaa harva ihminen istui yhtä aikaa pöydän ääressä. Ajattelin hetken odottavani muita ruokailijoita, ennen kuin isken haarukkani savuloheen, mutta totesin sen täysin turhaksi sievistelyksi viimeistään siinä vaiheessa, kun vaarini ja enoni lähtivät kesken ruokailun korjaamaan äitini auton ovea.

Pikkusiskoni kyseli, onko sopivaa niistää nenänsä ruokapöydässä ja tiedusteli, mitkä ruokalajit kuuluu syödä ensiksi. Vastasin, että sillä tuskin on mitään väliä, kun ihmiset haahuilevat ympäri asuntoa, keskeyttävät toistensa puheen jatkuvasti ja puuhaavat kaiken kaikkiaan mitä tahansa muuta kuin istuvat yhdessä ruokailemassa ja keskustelevat - niin kuin normaalit ihmiset luullakseni tekevät. Itse asiassa lähisukulaisillani on käsittämätön taito keskeyttää omakin puheensa vaikkapa kesken lauseen.

Syödessäni jälkiruokaa enoni päätti yhtäkkiä lähteä ajamaan kotiin melkein saman tien, joten lahjat oli jaettava kiireessä. Koko joulun viettoon kului näin alle kaksi tuntia ruokailuineen ja lahjomisineen, joten lähdimme kuuden maissa ajelemaan hirveässä lumipyryssä pitkin synkkiä teitä. Olin jälleen kiitollinen siitä, ettei minulla ole ajokorttia. Ei käynyt siinä kelissä autoilevia kateeksi.

Lisäksi meillä ei ole tapana nauttia minkäänlaisia alkoholijuomia joulupöydässä, sillä mummoni on raivoraitis. En tosin ymmärrä, miten sen pitäisi meidän muiden juomiskäyttäytymiseen vaikuttaa, mutta en ole koskaan tohtinut kyseenalaistaa tätä asianlaitaa. Ai niin, ja jos joulusaunassa käydään illalla, kaikki käyvät siellä yksitellen, erikseen.

Pitäisiköhän ensi jouluna mennä vaikka baariin.

Testamentteja

Helsingin Sanomien mukaan pääkaupunkiseudulle rakennetaan lisää hautapaikkoja uskonnottomille. Hyvä, selvä, nyt sitten vaan pakanoita hautaamaan. Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä väliä sillä on, onko maa kristillisesti siunattua vai ei, jos siihen siunaukseen ei kuitenkaan usko. Tai siis ymmärrän, mutta minusta se on typerää.

Kun kuolen, haluan, että minun hautajaiseni pidetään vähintään avaruudessa. Arkun - tai oikeastaan sarkofagin - tulee olla kullattu. Siunauksen suorittaa tietenkin tosimiespappi ja mieluiten myös Voodoo-pappi, koska Voodoo on just siistii. Dramaattisen musiikin saattelemana Chuck Norris potkaisee sarkofagin avaruuteen ja mahtavat lasertykit jylisevät. (Oikeasti kai lasertykeistä kuuluisi "piu", mutta ei nyt välitetä siitä.) Toisaalta taustamusiikkina voisi olla myös jotain täysin sopimatonta, kuten Tiktakin Heilutaan-kappale, jota vihaan todella paljon.

Haluaisin myös muistuttaa, että kun minulle kuolemani jälkeen rakennetaan muistomerkki esimerkiksi keskelle Rautatientoria, niin se ei saa olla sellainen typerä postmoderni hömpötys. Se ei myöskään saa olla pieni, eikä siinä saa olla vettä, etteivät saastaiset hipit pilaa sitä kylpemällä. Lisäksi haluan, että sen tekee joku kiva taiteilija, eikä mikään pöhkö. (Ihan kuin nyt tässä muistaisin jotain nykytaiteilijoiden nimiä.) Jeff Koons ei sitä saa tehdä ainakaan, paitsi jos laittaa siihen apinan myös.

Jos sattuu käymään niin (ja mitä todennäköisimmin käy), että sekoan ja tapan hirveän lauman ihmisiä sekä samalla itseni, niin kaikkien tuttujeni on muistettava kertoa lehdistölle, että katselin televisiosta mielelläni Muumeja ja pelasin tietokoneella lähinnä Windowsin Pinballia ja Spider-pasianssia. Minun täytyy itse muistaa kirjoittaa itsemurhaviestiini, että Sotkan televisiomainokset ajoivat minut tähän epätoivoiseen tekoon. Varmuuden vuoksi voin seotessani houria jotain sohvista ja gaardemeistertyötuoleista. Vain ysiysi ysiysiysiysiysiysiysiRÄTÄTÄÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄTÄ NYT VAIN YSIYSIYSIysiysiysiysiysiysiysi...

Varmuuden vuoksi aion lopuksi siteerata aikamme suurinta, parasta ja kauneinta rock-tähteä Freddie Mercurya: "I don’t really think about when I’m dead or how they are going to remember me. It’s up to them. When I’m dead, who cares? I don’t."

Vantaa

Vai että blogipikkujoulut. (Meitsi on niin sisäpiirissä, ettette tajuukaan.) Eilen oli kaikkea blogipikkujouluja parempaa ja ihan oikeasti hyvääkin tekemistä. Kävelin Vantaan Varisto-nimisessä "kaupungin"osassa noin kaksi kilometriä väärään suuntaan ilman hansikkaita hirveässä pakkasessa ja pidin totaalisen epäonnistuneen ja kammottavan maljapuheen Mellunkylässä. On välillä terveellistä tehdä retkiä maaseudulle, ettei erehdy oikeasti luulemaan, että kaikkialla muuallakin Suomessa on asiat yhtä hyvin kuin Helsingissä.

Puoli tuntia kierreltyäni löysin Vantaalta bussipysäkin, josta meni busseja Helsinkiin. Tarkoitan siis, että meni yksi bussi - tunnin välein. Tästä oli kiittäminen erästä vastaan kävellyttä kohteliasta herrasmiestä, joka ystävällisesti neuvoi minut oikeaan paikkaan kysyttyäni miten Varistosta pääsee pois. (Oikeasti olisin halunnut sanoa: "Miten vitussa täältä saatanan maaseudulta pääsee sivistyksen pariin, perkele?") Herra totesi itsekin, että vähän peräkylässä ollaan. Mumisin vastaukseksi jotain epämääräistä. (Olisin halunnut sanoa: "No shit, Sherlock. Et kai sä hullu vaan asu täällä?")

Bussipysäkillä odotin loputtoman pitkät 17 minuuttia. Kiroilin ja potkin typerää vantaalaista penkkiä, kun ei ollut muitakaan vantaalaisia näköpiirissä. (Ellei lasketa niitä Vantaan synkissä metsissä majailevia susia ja karhuja, joita karkoitin kimpustani itse tekemälläni soihdulla. Olen nimittäin varsinainen erämies.) Varistossa oli metsää ja peltoa silmänkantamattomiin, vaikka alue oli ilmeisesti olevinaan teollisuusalue. Jossain keskellä peltoa saattoi nököttää joku Tarjoustalo tai Etola, ehkä.

Kaiken kaikkiaan noin 20 kilometrin matka Varistosta Mellunkylään kesti aika tarkalleen kaksi tuntia, rautatientorin kautta. Vai että sivistysvaltio. Pyh, sanon minä.

Noh, pidin huonon maljapuheen. Join pullollisen kuohuviiniä ja sitten lisää. En ole vieläkään lakannut palelemasta Vantaan jäljiltä, mutta jotain oikeudenmukaisuutta saattaa maailmassa olla jäljellä, sillä minulla ei ole tänään ollut krapulaa. (Toisaalta, eipä ole pekoniakaan.) Vantaa ja krapula kahden vuorokauden aikana olisi jo liian julmaa.

Harhauduin katsomaan Idolsia ja unohdin julkaista tämän. Katrin tukkaan on piilotettu mahdollisesti pienen kehitysmaavaltion väestö. Mut Ilkka on niin törkeen ihq.

Laiva on lastattu kyvyttömillä häviäjillä

Ken erehtyy väittämään, etteivät suomalaiset niinku oikeesti ole junttia tuulipukukansaa, menköön päiväristeilylle Tallinnaan - sellaisella oikein halvalla paatilla. Takatukkaa ja kaljamahaa on enemmän kuin sielu sietää. Ihan oikeasti, en ole varma sietääkö kenenkään sielu sellaista. Ja moiset esteettiset haitat ovat vain pieni osa tätä mahtavaa risteilykansaa. Osaavatkohan nämä edes lukea... tai istua? Jos haluaa tuntea itsensä tyylikkääksi ja älykkääksi minimipanostuksella risteily on the place to be.

Surullista tässä on se, että useimmat tuntuvat jopa panostaneen fyysiseen olemukseensa, onhan tänne tultu oikein matkustamaan ja kaikkea. Ainakin risteilyn loppuvaiheessa täysi ajattelukyvyttömyys saattaa sentään osaksi selittyä liian alkoholin nauttimisella. Minulla ei ole mitään tyhmiä ja tyylittömiä ihmisiä vastaan, (mun mielest kaikki saa olla sellasii ku haluu, niinku) mutta jotkut nyt vaan ovat tyhmiä ja tyylittömiä.

Jostain syystä risteilyt tuntuvat kaiken tämän lisäksi olevan ainoita paikkoja, joissa minua 20 vuotta vanhemmat kaljamahaiset miehet yrittävät ihan tosissaan iskeä minua. Tämä on verovapaata ja mitä ilmeisimmin suhteellisuustajuvapaata vyöhykettä, eikä minulla ole mitään ongelmaa olla kohteliaisuusvapaa. Nämä sulavat gentlemannit haluavat välttämättä istua samaan pöytään, yrittävät aloittaa keskustelun jollain hyvin typerällä repliikillä, ja istuvat sen jälkeen vaivautuneena juomassa oluttaan loppuun, kun minä luen kirjaa. Eihän siitä nyt kai kehtaa siirtyä toiseen pöytäänkään. Sehän olisi epäkohteliasta. Voisin vaikka luulla, ettei tämä henkilö arvosta seuraani, herran tähden.

Eijei, tässä ei nyt tietenkään ole kyse siitä, että kuvittelisin olevani parempi kuin kuka tahansa tallinnanristeilijä. He nyt vaan yksinkertaisesti ovat huonompia. Aivan samalla tavalla kuin minä olen päivitteleviä 13-vuotiaita hipinalkuja huonompi, kun en anna kaikkien kukkien kukkia, ja silleen, niinku. Jotkut ihmiset nyt vaan eivät yksinkertaisesti ansaitse elää.

Missä oikeus, missä vääryys?

Huolestuneet kansalaiset jatkavat edelleen keskustelua tekijänoikeuslaista. Minä vihaan musiikkia ja muusikoita, joten minua ei kiinnosta. Kuvataitelijana ja bloggaajana en voi kuitenkaan olla jatkuvasti ajattelematta sitä, että joku ilkeämielinen sielu saattaa tälläkin hetkellä kopioida ja mitä röyhkeimmillä tavoilla väärinkäyttää hengentuotoksiani. Hitot siis kasettimaksuista ja kopiointisuojauksista, entä minä?.

Minun on täten perustettava kilpaileva taiderahastamo - kutsuttakoon sitä vaikka Teosteksi. Teoste valvoisi kirjoittajien ja kuvataiteilijoiden oikeuksia omiin töihinsä. Ajatelkaa, millaisia mahdollisuuksia ihmisillä on kopioida luvattomasti tekstejä ja kuvia! Aionkin ruveta perimään teostemaksuja kaikista materiaaleista, jotka mahdollistavat tällaisen vääryyden. Esimerkiksi yksi sentti Teostelle jokaisesta A4-kokoisesta paperiarkista ei kuulosta lainkaan kohtuuttomalta. Ja millaiset tulot sillä saataisinkaan suomen kärsiville lyyrikoille ja maalareille, kun otetaan huomioon suomen paperiteollisuuden mahtavuus.

Teosten on tietysti otettava huomioon myös välineet, joilla teoksen kopiointi alustalle on mahdollista. Hiilestä, liidusta ja lyijystä voitaisiinkin veloittaa grammahinnalla, kun taas tussista ja vaikkapa öljyväreistä litrahinnalla. Jos yksi hiilikynä painaa noin kaksi grammaa, ajatelkaa miten suomalainen kuvataide ja kirjallisuus kukoistaisi aina vähänkin suuremman metsäpalon sattuessa.

Tällaisista konventionaalisemmista kirjoitus- ja piirrustusvälineistä veloittaminen ei kuitenkaan mielestäni takaa oikeuksiani omiin töihini. Meikkiteollisuus siis varokoon, sillä erilaisiin pintoihin voi piirrustella niin huulipunalla kuin kajal-kynälläkin. En ole vielä varma, velottaisiko Teoste WC-paperista arkki- vai rullamäärän mukaisesti. Ravintolat ja kahvilat voisivat maksaa sovittuja summia Teostelle WC-koppien seinäpinta-alan huomioiden, lasinalustoja unohtamatta.

Brekekekekeks koaks koaks

Rankaisin itseäni liian myöhäisestä tenttiinluvun aloittamisesta laittamalla WC-paperirullan väärinpäin telineeseen. Urakkaa on lykännyt tehokkaasti viimeviikkoinen krapulan tasaisesti rytmittämä juhlinta ja yleinen hektisyys. Minusta ei ehkä tulekaan isona henkilöä, joka kohteliaasti kieltäytyy baari- ja bilekutsuista tenttiinlukuun vedoten. Huomisessa tentissä voisin ponkaista kesken kaiken tuolista ylös, huutaa: "Rock on kuollut teissä, siskot!" ja poistua ovet paukkuen.

Nukkuminen on täysin yliarvostettua ja aionkin akateemisromanttisesti valvoa yön lukien tenttiin. Tiedättehän, sillä tavalla silmälasit nenällä ja hiukset sotkuisella nutturalla, boheemisti risti-istunnassa lattialla kynää pureskellen monisteiden ja kirjojen ympäröimänä. Samalla työstän vasemmalla kädelläni marmoriveistosta ja kirjoitan oikealla kädellä jotain tulevaa maailmankirjallisuuden klassikkoa.

Antiikin kirjallisuudesta kertovan teoksen tekstistä tulee mielenkiintoisia viboja, kun kahvin voimalla ylikierroksilla käyvä mieleni punoo jännittäviä yhteyksiä Hipponaksin ja tosimaailman välillä. Lisäksi sinänsä ihan informatiivisesta ja mielenkiintoisesta tekstistä kuultaa läpi selkeästi yhden kirjoittajan epämiellyttävä luonne. Miten kukaan, jonka etunimi on Teivas voisi olla mitään muuta kuin pienimunainen elitisti. Voisin alkaa viljellä puheessani satunnaisia latinankielisiä lausahduksia, ja kutsua niitä teivaisuiksi. Henkilökohtainen suosikkini on toistaiseksi: Oderint, dum metuant! eli Vihatkoot, kunhan pelkäävät! Ni.

Näillä näkymin pakkaan tenttiin mukaani valkoisen lipun, jota alan puolen tunnin jälkeen heilutella dramaattisesti elehtien ja huudan samalla kärsivästi lääkintämiestä paikalle.

Puuro jäi kesken

Perinteinen lauantaipäivä, jos ei ota huomioon yletöntä tiskin määrää (ei minulla edes ole näin paljon astioita!) tai hyllyni päällä majailevaa Zoob-palikoista rakennettua haikalaa tai niitä violetteja elefantteja, jotka matkustivat kanssani raitiovaunussa. Eilen leikittiin junaradalla ja pizzalla. Oltiin tuhmia, ei menty ajoissa nukkumaan.

Dr. Philissä 27-vuotias nainen on liian vanha ja haluaa naimisiin. Dr. Phil sanoo, että se on ihan okei, vaikka ei pääse heti naimisiin, niinku. Minäkin voisin ruveta veloittamaan jotain neuvoistani ja kirjoittaa kirjoja siitä, miten pitää olla ja elää. Minun neuvoni ovat vielä vaikka kuinka paljon parempia kuin Dr. Philin! Dr. Phil laukoo itsestäänselvyyksiä, minun neuvoissani olisi selkeästi odotettavissa sellainen jännittävä yllätyselementti! Lisäksi minulla on evoluution puhelinnumero ja olen tehnyt paljon kattavaa taustatutkimusta.

mitä teen ku äiti nolas mut yks päivä niiiiiin siis sikana..ku mun ihastus oli just siin sillee ja sit mun äiti tuli keltases takis just siihen.. nyt se jätkä niiiiiiiiiiiiin siis vihaa mua x( nimim. gonewiththevillevalo-91

Hyvä gonewiththevillevalo-91, sinun täytyy vakavasti harkita jonkun harrastuksen aloittamista. Ehdottaisin esimerkiksi potkunyrkkeilyä, sillä se vahvistaa nilkkoja. Kun olet harrastanut potkunyrkkeilyä kylliksesi, voit polttaa äitisi keltaisen takin ja syödä vaikka vähän suklaata. Suosittelisin myös The Smithsin The Queen is Dead -albumia, koska se on ehdottoman hyvä.

Oon vähän epävarma, ku oon seurustellut 2 viikkoa 18 vuotiaan pojan kanssa. Itse olen 12 ja haluisin tietää, sattuuko eka kerta? terv. nimim. ~brokenangel~luv4evahgirl^^

Hyvä ~brokenangel~luv4evahgirl^^, eka kerta voi sattuu tai sit ei, niinku. Tärkeintä on kuitenkin se, valmistatko poikaystävällesi kyllin usein pihviä. Pihviä kannattaa valmistaa ja tarjoilla poikaystävälle keskimäärin kerran päivässä. Viikonloppuisin on hyvä panostaa ja hankkia naudan sisäfileetä, mutta esimerkiksi maanantaisin porsaankyljykset kelvannevat ihan hyvin. Naudan sisäfileestä saa erityisen hyvää, kun sen käärii pekoniin ja tarjoilee mieluiten lohkoperunoiden ja metsäsienikastikkeen kera.

Oon 10 wee muija 168cm pitkä ja painan 65 kiloo onx ok? nimim.

Hyvä nimimerkki (Woowowow! Ihan sika hyvä nimimerkki!), ei oo OK. HILJAA?

Tällaisia asioita oikeasti kyseltiin Demi.fi keskustelupalstoilla. (Paitsi viimeisintä, sen keksin ihan itse.) Teinit neuvovat teinejä ja sikiävät keskenään. Maailma tuhoutuu.

Kieliopin musta aukko

Minä en todella osaa yhtään mitään. Tutkimukseni ovat tänään osoittaneet, että mielenterveys ei kärsi lauseenjäsennyksestä, vaan lauseenjäsennys kärsii mielenterveydestä. Terveiden ihmisten hommaa se ei ole. Pekonillinen pizza pelasti paljon. A intoutui tarjoamaan eilen gin toniceja ja senhän nyt tietää mitä sellaisesta taas seuraa. Harjoitan akateemisuutta vapaa-ajallani. Itsenäisyyspäivää piti lopulta mennä viettämään Kustaa Vaasaan, jonka ovella olen muutaman kerran jo alkanut kaivella taskusta kotiavaimia.

City-lehti jaksoi jauhaa myös pizzeriassa olleessa kummallisessa trendiliitteessä yhteisöllisestä yksilöllisyydestä eli MeWe-sukupolvesta, johon kuuluvat siis haluavat korostaa yhteisöllistä yksilöllisyyttään näyttämällä erilaisilta samalla tavalla kuin muut. En muista koskaan kuulleeni mitään näin typerää! Minusta tuo on jo lakannut olemasta hauskaa. Alkaa itkettää.

Puolueeton tutkijaryhmämme on tullut tänään myös siihen tulokseen, että juuston ja pekonin ajattelemisen suhteesta ajan hidastumiseen luennolla olisi muodostettavissa jonkinlainen matemaattinen kaava. Lisäksi kutosen spora vittuilee, Sara la Fountain on epämiellyttävä bimbo ja antiikin runojen kääntäminen väkinäiseen heksametrimittaan on typerää perseilyä.

Goottien ymmärtämisessä pääsin uudelle tasolle, kun tajusin, että goottius on selvästi seurausta liiasta vapaa-ajasta. Jos on jatkuvasti kovin tylsistynyt, saattaa alkaa käyttää tuntikausia aikaa korsetin kiristelyyn, pvc-hameeseen ujuttautumiseen ja tekokuitutukan kiinnittelyyn. Keksikää siis hyvät ihmiset lapsillenne tekemistä, ennen kuin teidänkin pikku Jani-Petterinne sydän kelluu häpeän meren usvaisella pinnalla ja loputkin sisäelimet ties missä ikuisen kärsimyksen piikkilanka-aidan ympäröimässä rakkauden mutalätäkössä.

"Mieltäni vaivaavat kiintoisammat asiat kuin vähä-älyiset neidot!"

En muista koskaan viettäneeni näin perin juurin juhlallista itsenäisyyspäivää! Olen arvokkaasti iltapukuun pukeutunut (yöpuku lasketaan sellaiseksi) ja olen kunnioittanut sotasankareiden muistoa syömällä hernekeittoa. (Muistin maanantaina ostaa kaupasta vain kaljaa.) Eihän tässä ole mitään hauskaa. Sisäinen nykynuoreni riutuu, kun kaupat ovat kiinni, enkä pääse korostamaan yhteisöllistä yksilöllisyyttäni kuluttamalla. Kaikki mulle heti nyt! Mä niin tartten sellasen harmaameleeratun glitterillä koristetun irtohupun, tai olen pelkkä geneerinen nolla.

Parasta tänään on ollut kuplamuovin poksuttelu. Harva asia on yhtä rentouttavaa kuin kuplamuovi. Siitä ei tule edes krapulaa, ja sillä voi leikkiä ihan yksin! Ah, niitä sulosointuja! Se ihana pehmeys ja muovin sileys! Mmmm... Kuplamuoviin käärityt tissit? Kuplamuoviin kääritty pekoni? Suklaa... Pekoni... Juusto! Eksyn aiheesta.

Suomen kielessä tulisi olla sana kälppä. Kälppä tarkoittaa lyhyttä ja pyylevää, kaljupäistä keski-ikäistä miestä. Sellaisia pönöttäviä ja vähän epämiellyttäviä. Linnanjuhlat, siellä piisaa kälppiä, katsokaapas. Kannattavampaa on tosin katsoa vastikään alkanutta Muumipekko ja pyrstötähti -elokuvaa, joka on yksi lempielokuvistani. Sitten kannattaa laittaa televisio pois päältä ja työstää vaikka marmoriveistosta tai tehdä jotain muuta oikeasti kehittävää. Sellaista minäkin teen vapaa-ajallani, sillä minun elämäni on paljon jännittävämpää ja kehittävämpää kuin teidän.

Espoosta

Tämä viikonloppu oli hektinen, kamala, hauska, mielenkiintoinen ja ehdottoman väsyttävä. Olen viettänyt liikaa aikaa Espoossa. En todella ymmärrä miksi kukaan haluaisi asua Espoossa, ellei ole hämmentävän mieltynyt väärinpäin käännetyiltä kylpyhuoneilta näyttäviin kerrostaloihin ja kauppakeskuksiin - tai jollain muulla tapaa mieleltään sairas. Kiireinen risteily kahden kaupungin välillä tuntui poikkeuksellisen rasittavalta, kun olen tottunut siihen, että melkein kaikki on käden ulottuvilla tai muutaman raitiovaunupysäkin päässä.

Toki olisin voinut jättää muutamia tapahtumia väliin, mutta sitten ei olisi ollut hauskaa. Lauantaina ehdin käväistä pikaisesti toverini ylioppilasjuhlissa, josta siirryin suoraan varsin hauskoihin syntymäpäiväjuhliin Kolaan. Juhliminen minun piti ikäväkseni lopettaa tarpeettoman aikaisin, jotta ehtisin vielä yöksi Espooseen sairasta äitiäni katsomaan. Typerä Espoo. Paska Espoo. Minä vihaan Espoota! Jos Espoossa pummii joltain tupakkaa, niin katsotaan kuin vähämielistä.

Tänään kävin myös töissä, lievässä krapulassa. Syvennyin keskustan Sokoksen neljännen kerroksen naistenvessan seinäteksteihin, ravasin tupakalla ja join litrakaupalla vettä. Saatoin tehdä töitä, mutta se oli varmasti vahinko tai joku toimintahäiriö. Päivääni piristivät röyhkeän komea vartija ja Joulupukki, joka tarjosi makeisia.

Äskettäin kotiin tullessani olin niin huonotuulisen väsynyt, että meinasin heittäytyä Ruoholahden metroaseman lattialle kiukuttelemaan, kun metro lähti liikkeelle juuri päästyäni laiturille. Lisäksi halusin hakata ja potkia kaikkia, jotka liikkuivat liian hitaasti, vinoon, poikittain tai muulla tavalla väärin. Olisi tehnyt vähintään mieli huutaa kovaa: "AAAARGH! Minä en jaksa väistää en jaksa, en jaksa, en jaksa, en halua ottaa yhtään ylimääräistä askelta!" Ja sitten ehkä heittäytyä lattialle kiukuttelemaan.

Minä todella vihaan Espoota.

Lisäksi olin vähällä alkaa läksyttää vieressäni bussiin istunutta naishenkilöä, kun muualla olisi ollut tilaa ja minä istuin penkillä hankalasti kahden laukun kanssa, joita jouduin siirtämään, jotta mokoman ahteri mahtuisi siihen. Varmasti ajatteli jotain röyhkeästä nuorisosta ja jostain julkisen liikenteen käyttäytymissäännöistä ja kiusallaan istui siihen, kun laukkuni vei käytävänpuoleisen paikan. Juuri sellaiset ihmiset kirjoittelevat 100-lehden tekstiviestipalstalle siitä, että Tikkurilan suuntaan menevässä I-junassa klo 14:28 olleen ruskeatakkisen mieshenkilön tulisi ajaa viiksensä, sillä ne ovat epäesteettiset. Ajattelisitte nyt vähän kanssamatkustajianne! Kaikkea sitä.

Minä en yhtään pidä Espoosta.

Luulen, että Espoo on mielentila. Sellainen äärimmäisen tyhjä mielentila. Sellainen puolivillaisessa krapulassa tuleva mielentila, jossa pää humisee ja kaikki on harmaata eikä mikään liiku. Sellainen mielentila, että päässä soi jankkaava Zen Cafén tylsän kappaleen kertosäe. Sellainen kun melkein vituttaa, mutta ei oikein sitäkään. Jotain hyvin, hyvin keskinkertaista ja mitäänsanomatonta.

Onneksi olen taas sivistyksen parissa.

Vittu mua saa taas hävetä

Joku on taas juonut minut krapulaan ja The Smiths kääntää moottorisahaa haavassa. Ja naurattaa. Naurattaa ihan perkeleesti. Eipä siinä mitään, minulla oli eilen hauskaa kuin ahmalla, mutta minä olen sairas eikä sen pitäisi naurattaa sitten niin yhtään! Krapula on vakava asia.

Muistelisin eilisillan menneen jotakuinkin seuraavasti: kähmittyäni kaikkien paikalla olleiden miesten takapuolia kerroin yksityiskohtaisesti noloista seksuaalisista mieltymyksistäni epäilyttävän näköisille hipeille ja tanssin pöydällä mäkihyppyhaalariin pukeutuneena. Saatoin myös potkia kumoon erinäisiä tuoppeja ja roikkua pää alaspäin erinäisistä henkilöistä jossain vaiheessa iltaa, mutta ei puhuta siitä nyt.

Ja niin, minulla on krapula perjantaina, entä sitten! Minähän en ole mikään kalenterijuoppo! En ole vähään aikaan ollut näin kiitollinen siitä, että pekonia on olemassa. Siis pariin tuntiin.

Levykauppiaiden salattu kaksoiselämä

Viime aikoina olen tykännyt tilata CD-levyni netin kautta, koska se on usein erittäin edullista ja lisäksi rohkaisee ostamaan samalla kertaa 4-6 levyä. Enemmän on kuitenkin enemmän kuin vähemmän! Keskustelin hiljattain mielikuvitusystävieni kanssa levykaupanpitäjistä eli niistä pelottavan katu-uskottavista rastapäisistä hipeistä tai vanhoista kaljuista miehistä, jotka seisovat levykaupoissa tiskin takana ja kuuntelevat jotain trendikkään epätrendikästä musiikkia - ja pelottelevat meitä pienempiä.

Useimmat ihmiset elävät sellaisen harhaluulon vallassa, että levykauppiaat olisivat jotenkin mukavia. Väärin, sanon minä! Levykauppiaat ovat julmia ja verenhimoisia hirviöitä, jotka halveksivat kaikkia ja muuttuvat öisin suunnattomiksi valkoisiksi alligaattoreiksi, jotka saalistavat lapsia viemäreissä. Kannattaa vähän katsoa niiden lapsien perään, etteivät ne taas mene viemäreihin leikkimään.

Todetaan nyt aivan ensiksi, että Anttilan TopTeniä ja Free Record Shopia ei lasketa levykaupoiksi. Oikeissa levykaupoissa on hämärää ja tunkkaista, paljon levyjä pienessä tilassa ja kaljupäinen keski-ikäinen mies tiskin takana. Kaljupäinen keski-ikäinen mies katsoo lasiensa yli arvostelevasti levykauppaan saapuvaa henkilöä - etenkin jos henkilö sattuu olemaan nuori, eikä erityisesti mitään alakulttuuria edustavan näköinen tummatukkainen naishenkilö, joka on noin 168 senttimetriä pitkä ja... no ei nyt tehdä tästä henkilökohtaista (vaikka se on!).

Henkilö ohittaa määrätietoisesti Heavy/Metal -hyllyn ja jää pläräämään hetkeksi 60's-osastoa, josta jatkaa käytettyihin levyihin tuskanhiki otsallaan kaljupään pistävän katseen takaraivossaan tuntien. Kädet täristen henkilö plärää levyjä pop-hyllyssä, rock-hyllyssä, funk-hyllyssä. Hetkeksi henkilö unohtaa jo pelottavan katu-uskottavan miehen, joka arvostelevasti tarkkailee hänen jokaista liikettään, mutta sitten se iskee! Minä en löydä täältä Princeä! Mihin ne ovat sen laittaneet! Minun on pakko kysyä! Mitä Chuck Norris tekisi?

Tiedustellessaan tietyn levyn sijaintia tai saatavuutta iskee henkilöön yhtä suuri ahdistus kuin ostotilanteessa. Nyt se tietää millaista musiikkia mä kuuntelen! Henkilö on nimittäin takuuvarma siitä, että levykauppias halveksii mielessään koko nykynuorisoa ja etenkin häntä, koska henkilön ostama levy on joko sellainen, joka kaikkien olisi tullut omistaa heti syntymästään lähtien tai sellainen, josta näkee, että levyn ostaja kuuntelee vain trendikästä musiikkia, sellaista, jota musiikkilehdissä arvostetaan, tai sitten levy on levykauppiaan mielestä yksinkertaisesti huono.

Seuraavaksi levykauppias ajattelee, että ostaja luulee olevansa jotenkin ajan hermoilla ostaessaan White Stripesia (Eh siis tää on NIIN puol vuotta sitten!) tai, että ostaja luulee olenvansa jotenkin uskottava musiikkipiireissä ostaessaan David Bowien varhaista tuotantoa (LOL et ollu ees syntyny ku toi levy julkastiin kuuntele sä vaan sitä Britney Spearsia hei, niinku.) Demonstraatiohenkilömme, jota tässä nimitämme henkilöksi, ei koskaan osta levyjään sen perusteella mistä hän pitää, vaan sen perusteella mitä muut ajattelevat, kun tulevat käymään ja näkevät min... hänen levyhyllynsä.

Kun henkilö lähestyy myytitiskiä, levykauppias alkaa muuttua askel askeleelta suuremmaksi. Tällä ei ole mitään tekemistä perspektiivin kanssa. Henkilö puristaa pienissä kätösissään Princen Parade-albumia kävellessään surman suuhun. Nyt on valittava Princen ja henkisen itsemurhan väliltä - valinta on mahdoton! Levykauppiaan silmät alkavat työntyä ulos kuopistaan ja hänen korvistaan kasvaa vihreitä karvoja. Oliko tuo häntä? Ja... ovatko nuo... sarvet! Sillä on sarvet! On varmasti! UAAAAA! Minua alkoi nyt pelottaa niin paljon, että täytyy lopettaa tähän. Itkettääkin vähän.