Kaikissa meissä asuu pieni

Olen huomannut, että sisäinen bloggaajani haluaa syleillä minua vastusteluistani huolimatta. Vietin eilisillan - epätoivoisesti tenttiinlukua vältellessäni - blogeja lukien ja kommentoiden. En toisaalta vieläkään ole täysin ymmärtänyt, miksi SchizoBlog on jatkuvasti blogilistan top-listan kärjessä, mitä järkeä on neuleblogeissa, tai miksei PlanetPerceto ärsytä kaikkia yhtä paljon kuin minua. Pian varmaan löydän itseni jostain blogimiitistä ja alan kirjoittaa blogeista blogeihini ("Jo hieman hiiltynyt tosimiespappi ja ukemeja tekevä Chuck Norris arvostelevat uusia blogeja"?) ja linkkailemaan hysteerisesti minne sattuu. (Taisin muuten äsken kirjoittaa blogeista blogiini.) Minua muuten vituttaa blogit, joissa suurin piirtein joka toinen sana on linkki jollekin toiselle sivulle. Jos niitä linkkejä alkaa klikkailla, on takuuvarmaa, ettei alkuperäistä tekstiä tule missään vaiheessa oikeasti lukeneeksi.

Ilman turhia aasinsiltoja, aion seuraavaksi tunnustaa, kuinka olen kovin ihastunut Sonyn uuteen TV-mainokseen ja etenkin sen taustalla soivaan kappaleeseen. Kukaan ei voi väittää, ettei olisi lapsena haaveillut ampuvansa paineilmatykillä satoja tuhansia superpalloja mäkeä alas. Näin aikuisiällä olen haaveillut ampuvani satoja tuhansia painavia ja teräviä esineitä paineilmatykillä alas mäkeä, jonka juurella seisoo lauma kuvataidelukiolaisia/gootteja/hippejä/aikuisopiskelijoita/neulebloggaajia... Noh, se siitä.

Jos joku haluaa seuraavan kahden tunnin sisällä esimerkiksi kommentointitoiminnon avulla kertoa minulle pariin lauseeseen tiivistettynä kaiken oleellisen infiniitiivirakenteista lauseoppiin liittyen, en pane pahakseni. Tehtävä on palautettava tänään, ja nukuin onnellisesti aamuisen luennon ohi. Saisinkohan säälipisteitä, jos jäsentelisin esimerkkilauseet arvopohjaisen kieliopin mukaisesti, lisäisin niihin vähän pekonia ja juustoa, ja keksisin ihan omat nimitykset infinitiivirakenteille? Pekonitiivi, juustotarkenne, suklaa-attribuutti...

Muutoksen tuulet

Menetin hermoni LiveJournalin typeryyteen, kun en saanut linkkejä sulkujen sisään jostain minulle tuntemattomasta syystä. Siirryin tänne ja leikkasin ja liimailin sopivaksi katsomani määrän vanhoja postauksia. Tuli heti käsittämättömän blogiuskottava olo. Tämä muuttaa elämäni!

Kukaan ei ole lopullisesti oman idioottinsa vanki

Liian metafyysisiin sfääreihin seikkaileva semantiikan tentti, noin puoli litraa kahvia ja kahden tunnin pakertaminen lauseenjäsennystehtävän parissa ovat suorastaan räjähtävä yhdistelmä. Saatan todella räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Minun pitäisi vielä suoriutua kielentutkimuksen luennolle ja sen jälkeen jäsentää lisää lauseita. Torstaina aion vapautua kaikesta. Se tarkoittaa sitä, etten välttämättä nuku pariin yöhön, jos aion saada kaikki kouluhommat valmiiksi. Tulkaa tekin ihmeessä silloin Älymystön levynjulkaisukeikalle.

Näin viime yönä unta, jossa joku poika soitti aamiaispöydässä Nat King Colen Midnight Flyer -kappaletta kuusikielisellä juustosämpylällä.

Meinasin kirjoittaa useissa blogeissa käsitellystä aiheesta, eli siitä, onko jokainen hyvä jossain. Toisaalta se olisi juuri nolosti siis NIIN kaks päivää sitten, ettei se olisi edes retroa. (Kasari on jo retroa toisin kuin ysäri ei ole.) Lisäksi aivoni kimpoilevat ja minun on vaikea istua aloillani. (Kirjoittaminen on hyvin vaikeaa, kun heiluttelee raajojaan ilmassa jatkuvasti ja yrittää osua näppäimiin keskivartalollaan.) Totean siis vain, että tietysti on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole hyviä yhtään missään. (Toisaalta lasketaanko se, että joku on hyvä nuolemaan postimerkkejä? Tai käyttämään varpailla kaukosäädintä?) Itse kutsun heitä yleiskelvottomiksi. (Nää sulut on vaan niiiiiin kivoja!) Yleiskelvottomuus on siitä kummallinen tila, että se toisinaan aiheuttaa suunnattomia epäuskon tunteita. (Hurjistunut Chuck Norris repii paljain käsin kappaleiksi Helsingin yliopiston päärakennuksen!) Olen varma, että joidenkin ihmisten olisi pitänyt hajota tomuksi jo heti synnytyssalissa, koska niin yleiskelvottomien ihmisten olemassaolo on... vaan... niin... vaikeaa ymmärtää. (En ole vielä päättänyt, onko tosimiespappi sittenkin kovempi jätkä kuin Chuck Norris)

Keski-iän kriisi

Ensimmäinen työpäiväni oli perjantaina. Rakentelin Itäkeskuksen Citymarketissa Zoob-palikoista hirmuliskoja ja avaruusraketteja. Selitin samalla kiinnostuneille Zoob-palikoiden ylivertaisuudesta ja sain muutaman tuotteen myytyä. Lapset ovat hankalan ikäisiä; oli vaikea sanoa olivatko 10-13-vuotiaan näköiset pojat kiinnostuneita rakennuspalikoista vai tisseistäni. Joku maansaasta osti typeryyttään vahingossa Zoob-lautapelin näytekappaleeni, kun katsoin muualle. Toivottavasti ostaja havaitsee mokansa jossain vaiheessa. Lautapelikotelossa ei nimittäin ole lautaa eikä juuri peliäkään.

Ajattelin tänään tehdä elämästäni jännittävämpää syömällä leipää roikkuen kolmannen kerroksen tuuletusparvekkeelta pää alaspäin tai juoksemalla useita kertoja päin seinää kauppamatkalla. Kaikki leivät hajosivat kuitenkin tuhansiksi pieniksi Keke Rosbergeiksi yrittäessäni ottaa niitä paketista ja kauppamatkallakin väsyin kesken kaiken kun jouduin taistelemaan joka puolelta hyökkääviä villiahmoja vastaan. Tuc-suolakeksimainoksessa on kaikkea tosi extremeä, kuten rullalautaileva tyyppi, joka haukkaa suolakeksiä keikkuessaan half-pipessa (tai mikä sellainen nyt onkaan, en ole mikään skeittari). Tämän mainoksen on oltava pitkällisen markkinatutkimuksen tulos.

Onko teillä tapana nauttia Tuc-suolakeksejä
a) sohvalla istuessanne
b) rullalautaillessa
c) ruokapöydässä
d) raapiessanne vasemman jalan isovarvastanne japanilaisella kokkiveitsellä kookospalmussa istuen?

Tunnen itseni niin vanhaksi, kun en tee kaikenlaista kreisiä ja sairaan coolia päivittäin. Extreme Duudsonit ja Jackass-sarjan öö... duudsonit varmasti juoksevat kaupassa käydessään useita kertoja päin seinää. Ja mikä olisikaan hauskempaa!

Aionkin huomenna aloittaa päiväni vauhdikkaasti laskeutumalla parvisängystäni pää edellä kaakelilattialle. Tämän jälkeen aion nauttia aamukahvini alasti lumihangessa ja tumpata aamutupakkani kyynärtaipeeseeni. Yliopistolla voin sitten ajaa hissillä ylimpään kerrokseen vain kieriäkseni portaat alas huutaen samalla: "Wow ihan kreisiä jätkät hei jätkät WOOOO-OOO-OOOO eiks oo kreisii!". Luennolla aion hakata jatkuvasti päätäni pöytään ja työntää terotinroskaa sisään silmäkuoppiini. "Huh jätkät hei tsiigatkaa HUH HAHAHA eiks oo ihan KREISIÄ hei! Ai vittu niinku HAHAHA huhuh!"

Seuraavaksi voinkin päästää vapaaksi malesialaisen lemmikkiahmani, joka järsii vieressä istuvalta (toivottavasti aikuis-) opiskelijalta korvat irti, koska se on kivaa kun sattuu! Se on ihan järjettömän hauskaa kun tulee verta ja mustelmia! Hei jätkät HUHHUH ihan kreisiä siis ihan sairaan sikasiistiä! Tämän jälkeen päästän valloilleen taskussani piileksivän Chuck Norrisin ja maailma pelastuu. Tai sitten kaikki kuolevat - en ole vielä päättänyt.

Reaaliaikainen raportti hyväkuntoisesta asunnosta

Minun katostani tippuu vettä. Eihän tällaista tapahdu kuin sarjakuvissa? Soitin huoltoyhtiöön, sieltä pitäisi tulla joku. Yläkertalainen valitti, ettei hänen suihkunsa toimi, kun kävin kysymässä.

Huoltomiehet saapuivat juuri. Katsoivat mistä vettä tulee. Ilmoitin, että kävin yläkerrassa ja sieltä valitettiin, ettei suihku toimi. Huoltomies totesi "VOIVOIVOI" ja lampsi suorinta tietä yläkertaan. Sanoi tulevansa pian takaisin. Onneksi minulla on pekonia, se auttaa kaikkeen.

Tilanne ei ollutkaan vakava! Ja kaikki on yläkertalaisen syytä. Pidän siis edelleen veden tippumista katosta lähinnä huvittavana. Paska talo. Eikä tämä asunto oikeasti edes näytä sellaiselta, että katosta alkaisi vaan yhtäkkiä tippua vettä. Ei minulla ole torakoitakaan täällä, venäläisiä viemärihyttysiä vain.

Edit: En muuten ole hullu. Ja sanotaan nyt sitten vielä, että ulkona on lunta, kun kaikki muutkin katsovat jotenkin hyvin tarpeelliseksi kirjoittaa siitä. Lumi on märkää.

Ensiksikin...

Sain töitä. Askartelen ja tuote-esittelen. Olen onnellinen, sillä Windowsin Paintilla piirtäminen on hyvin rentouttavaa. Aion tehdä tänään pizzaa, johon laitan pekonia. Kirjoitan hyvin varovaisesti, sillä luulen, että joku on vaihtanut elämäni Daniil Harmsin sattumiin. Saatan myös tietämättäni nukkua edelleen. Voi olla että näössäni on vikaa tai minulla on akuutti lukihäiriö.

Valtaosassa tänään lukemistani teksteistä ei ole mitään järkeä. Lueskelin tuossa mm. muutamia blogeja, enkä oikein ymmärtänyt mitään. Varmasti luulet että tässäkin lukee jotain ihan normaalia, kun oikeasti kirjoitan parhaillaan haikua pieniä Keke Rosbergeitä oksentavasta muovisesta apinasta. Olen lukenut monia lauseita useampaan kertaan hyvin tarkasti ja silti kaikesta tuntuu puuttuvan jotain hyvin oleellista. Niin kuin esimerkiksi verbejä. Tämä on paras mahdollinen fyysinen ja henkinen tila tenttiin lukemiseen, jonka aion aloittaa ihan just. Tuntuu siltä kuin silmäni olisivat kierossa jatkuvasti, vaikka en näe mitään kahtena. Tämä tilanne kummastuttaa minua. Edes aamiaiseksi nautittu pekonivoileipä ei auttanut.

Seuraa haiku pieniä Keke Rosbergeitä oksentavasta muoviapinasta:

Muoviapina
Oksentaa autoilijan
Keket tanssivat

Ja niin, minulla on krapula.

Mielikuvaharjoittelua

Antiikin kirjallisuuden luennosta inspiroituneena päätin tehdä vähän taidetta. Aiheena oli runous. Hipponaks kirjoitti Jambirunoutta. Jambirunouden idea on haukkua ja ivata ihmisiä. Miten mahtavaa!

Hipponakshan on selkeästi ääniefekti:


Antiikin Kreikan jambirunouden seurauksena niiden kohteet olivat kertomusten mukaan toisinaan hirttäytyneet! Toiveikkaana kirjoitin oman jambin. Hipponaksin jambirunot kuulemma ontuivat joskus. Minä en ymmärrä runomitoista tuon taivaallista joten minunkin jambini hieman ontuu:

Typerä aikuisopiskelija
toivottavasti tukehtuu viiksiinsä
mokoma kakkapylly
on ihan tyhmä
haluaisin lyödä pesäpallomailalla

Olen vihdoin löytänyt itseilmaisun muodon, joka on kuin tehty minulle!

Ja ontuva Jambihan näyttää suunnilleen tältä:



Tänään aikuisopiskelija totesi, että muinaisessa Kreikassa vallitsi moraalinen rappio, sillä naiset kirjoittivat rakkausrunoja naisista ja miehet miehistä. Hyi olkoon, jotain hinttejä ja lesbolaisia!

Kielellinen identiteetti

Tänään raahauduin vastahakoisesti Suomi kieliyhteisönä -kurssin luennolle, missä tylsät naiset kertovat tylsistä murrepiirteistä tylsästi. En tunne oppineeni mitään. En myöskään keksi mitään vähemmän kiinnostavaa kuin yleisgeminaation ja svaavokaalin esiintyminen savolaismurteissa. Luennot vietämme alleviivaillen ko. murrepiirteitä meille jaetuista litteroinneista ja sitten katselemme hassusti puhuvia ihmisiä videolta, mikä tuntuu kerta toisensa jälkeen huvittavan kanssaopiskelijoitani suuresti. Murteissa ei ole mitään hauskaa, näin sanon.

Loputtoman tragikoomiselta tuntuu opettajan suhtautuminen aiheeseen. Hän on mahdottoman innoissaan ja kiinnostunut asioista, joita en henkilökohtaisesti millään onnistu pitämään missään määrin tai missään yhteydessä mielenkiintoisina. Mieleni teki huutaa tuskasta, kun opettaja innostui suunnattomasti dentaalikonsonanttien liudennuksesta ja alkoi kertoa muistaakseni jotenkin aiheeseen liittyvää tarinaa siitä, miten hän oli tehnyt jollekin tätinsä vaimon miehen kaiman haimalle syntymäpäivälahjaksi historiikin tämän kotipaikkakunnasta. Historiikissä tietysti käsiteltiin paikallista aluepuhekieltä. Voi luoja! Sanokaa ettei minusta koskaa tule samanlaista kieli-intoilijaa.

Lisäksi opettaja viljelee jatkuvasti erittäin huonoa murrehuumoria, eikä koskaan unohda hauskana kevennyksenä mainita jotain "hitaista hämäläisistä" ja naurahdella tyytyväisesti. Minusta se ei ollut hauskaa edes ensimmäisellä kerralla, saati sitten kolmannellakymmenennellä. Noh.

Olen pitkään yrittänyt löytää jotain, joka yhdistäisi savolaismurteissa esiintyvän yleisgeminaation ja muut vastaavat johonkin oikeasti mielenkiintoiseen, mutta kun kurssilla käsitellään jotain teoriassa mielenkiintoista kuten sosiolingvistiikkaa, onnistutaan sekin tekemään pohjattoman tylsästi. Alan hiljalleen hyväksyä sen, ettei tämä kurssi kiinnosta yhtään, mutta se on silti käytävä.

Jos olisin... Chuck Norris olisin vetänyt opettajan kieli-identiteettiä ns. vitusti pataan, kun hän mainitsi arviolta kymmenennen kerran svaavokaalin hyvänä esimerkkinä murrepiirteistä. Miten se voi olla aina hyvä esimerkki, jos se tulee esille joka hemmetin murteesta puhuttaessa! Svaavokaali vihaa minua! Elämäni vihaa minua! En päässyt edes pizzalle luennon jälkeen, kun A oli nukkunut pommiin taas.

Lisää juustoa

Yksi elämän suurista epäkohdista on se, ettei krapulaan kuulu maallisen olemukseni automaattinen siirtyminen omaan kotiin. Kun krapulassa täytyy lähteä kotimatkalle, on Helsinki aina täynnä punaposkisia hölkkääjiä, pirtsakoita lapsiperheitä, yli-innokkaita sauvakävelijöitä ja kaikkea muuta maansaastaa. Lisäksi aurinko paistaa täydellä teholla ensimmäistä kertaa vuosiin ihan vain vittuillakseen.

Koska olen melkein yhtä kova jätkä kuin Chuck Norris, minulla ei oikeastaan ole juurikaan krapulaista oloa, mutta sen voi julkisilla paikoilla kyllä korvata helposti haisemalla pahalta ja näyttämällä kamalalta. Olen ihan varma, etten kuvitellut sitä, miten ympärilläni sauvakävelijät lakosivat katuun, turkismummot suihkivat chanel vitosta ympäriinsä, lapset itkivät ja rakennukset syttyivät ilmiliekkeihin.

Suihkun jälkeen maailma näyttää paremmalta paikalta, linnut (Prince) alkavat laulaa ja taidan syödä jotain hyvää. (Harva asia tosin on parempaa kuin neljän juuston pizza, jota söin eilen Sopranos-nimisessä pizzeriassa, mutta voinhan yrittää.) Tomaattinen pekonipasta taitaa olla päivän voittaja

Kansalaisjournalismia puhtaimmillaan

Kuka voisi väittää, että kansalaisjournalismi on huono juttu! Mielestäni parasta ja kauneinta kansalaisjournalismia edustavat ainakin 100-lehdessä julkaistavat lukijoiden tekstiviestit. Ah, miten paljon viisautta voikaan mahtua 160:een merkkiin.

Luen 100- ja Metro-lehtiä hyvin harvoin, koska ne ovat niin paskoja. Tänä aamuna ja eilisiltana ratikalla matkustaessani päätin kuitenkin tutustua maailman tapahtumiin, koska raitiovaunut ovat hitaita. Oletteko te lukeneet näitä tekstiviestejä? Tämä on aivan käsittämätöntä! Viimeksi kun tutustuin ko. tekstiviestehin, käynnissä oli mitä ilmeisimmin suuri 160 merkin jaksoissa käytävä uskonnollinen väittely. Aiemmin aiheena oli koirankakka. Sehän nyt on sinänsä ihan sama.

Viimeisimmissä tekstiviesteissä en ole havainnut mitään kantavaa teemaa, mutta joukosta löytyi muutamia helmiä. Esimerkiksi nimimerkki "Riisto" haluaa valistaa kansaa näin: "Synnin palkka on kuolema. Elämä on syntiä, siihen kuolee. Älä syyllisty siihen!" Tämän viestin voisi sentään kuvitella olevan kieli poskessa lähetetty, mutta valitettavasti suurin osa tekstiviestiosaston tarjonnasta on mitä ilmeisimmin hyvin totista kannanottoa yhteiskunnan suuriin epäkohtiin, kuten siihen, että joku mies M-junassa Pasilasta 17:49 on haissut pahalta ja voisi käydä suihkussa mielellään.

Myös toisten ihmisten tuijottaminen bussissa tuntuu mietityttävän kansaa. Lisäksi kasvissyöjät pitäisi siirtää kivikauteen "Khaozin" mielestä. Seuraavan päivän numerossa "Vegeman" onneksi muistaa ilmoittaa hänelle, että kivikausi meni jo. Nimimerkkiä "Hirviö?" ahdistaa naispuolisena henkilönä hänen yli 180 cm:n pituutensa. "Nähdään" taas on pöyristynyt siitä, että bussikuskit tervehtivät ihan kaikkia muita paitsi nimenomaan silmälasipäisiä naisia. Nimimerkki "Tunnollinen" puolestaan harmittelee vuonna 1970 saamaansa jälki-istuntoa myöhästyttyään tällöin koulusta. Ihan oikeasti!

Toki jotkut ottavat kantaa myös oikeasti tärkeisiin asioihin. "Omat aivot" on huolissaan ihmisoikeuksista: "Ihmiskauppa-käsite on pelkkä sadistien keksimä tekosyy törkeille ihmisoikeusloukkauksille". "Pirkko" puolestaan on huolissaan siitä, että "Kristityt vanhasta Euroopasta kähmivät islamimaiden rikkauksia asein". Itse tykkään kähmiä miesten takapuolia, kun taas rahan hipelöinti tuottaa minulle vähemmän mielihyvää. Sain juuri mielikuvan silinterihattuisesta viiksekkäästä eurooppalaismiehestä sörkkimässä suunnattoman nautinnon vallassa kiväärillä kultakolikkokasaa. Noniin.

En haluaisi kuvitella olevani yhtään sen fiksumpi kuin moni muu, enkä yleensä kuvittelekaan, mutta nämä tekstiviestit järkyttävät maailmankatsomukseni perustaa. Miten noin tyhmät ihmiset selviävät edes hengissä? Elämässä joutuu kuitenkin kohtaamaan monia älyllisiä haasteita kuten kengännauhojen solmimista ja oven avaamista. Koirankakkaa, koirankakkaa!

Voiko myötähäpeään kuolla?

Antiikin kirjallisuuden kurssilla on useita aikuisopiskelijoita... liikaa. Tänään keskustelimme Oidipus-myytistä. Edellisellä luennolla aihetta oli sivuttu, jolloin aikuisopiskelijoista pahin (viiksekäs slipoveria käyttävä mies, eikö kuulostakin kammottavalta) alkoi ottaa kantaa hedelmöityshoitoihin ja lasten oikeuteen tuntea isänsä. En onneksi ollut paikalla. Luentoa pitää hiirulaismainen, mutta mukava ja melkein hauska täti, joka tuntuu aina hämmentyvän nimenomaisen aikuisopiskelijan kommenteista. Meitä muita lähinnä nolottaa ja vituttaa.

Tämänpäiväisellä luennolla aikuisopiskelija kommentoi Oidipus-myyttiä selittämällä, että päähenkilön kieroutunut rakkaus äitiään kohtaan lienee jonkun kirjailijan sepittämä juttu, sillä eihän alkuperäisessä versiossa puhuta mitään tällaisesta. Tässä vaiheessa ajattelin: "?!?" ja luennoitsijatädin ilme oli tällainen: ?!?. Hetken hämmennyksen jälkeen täti vastasi: "No tuota, eh... hänhän meni kuitenkin naimisiin äitinsä kanssa, eikö se nyt jotenkin viittaisi..." Hetken hiljaisuuden jälkeen täti jatkoi puhumista siirtyen seuraavaan aiheeseen. No hyvä. Itse tosin tädin asemessa olisin huutanut: "Väärin! Hiljaa!"

Aika mateli, mutta selvisimme yli luennon puolenvälin ilman ensimmäistäkään aikuisopiskelijakommenttia, kunnes opettajan selittäessä antiikin komedioiden tai farssien väkivallasta eli vanhusten hakkaamisesta kepillä (ah, Aristofanesilla oli varmasti mahtava huumorintaju) aikuisopiskelija katsoi asiakseen ilmaista mielipiteensä nykynuorisosta ja mummojen potkimisesta. "Se ei ole lainkaan hauskaa." Tässä vaiheessa olisin mieluusti havainnollistanut koko salilliselle ihmisiä, miten hauskaa vanhojen ihmisten kepillä hakkaaminen voi parhaimmillaan olla. Täti totesi hämmentyneenä "Niin." ja jatkoi selittämistä. Hänen sijassaan olisin huutanut: "Ei liity! Hiljaa!"

Minulla on tänään hyvin väkivaltainen olo.

Ulkoinen ja sisäinen koherenssi tai niiden puute

Edellisillan bileiden jäljiltä sotkuinen asunto tuplaa krapulaisen olon tehokkaasti. Sotkuisuuden pitäisi olla lailla kiellettyä sunnuntaiaamuina, mutta silti se tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Epäkohtia, epäkohtia! Tappouhkaukset kuitenkin tehosivat, eikä kukaan kaatanut uudelle vihreälle villamatolle punaviiniä. Hävisin Trivial Pursuitissa ja Pictionaryssa, mutta valmistamani paella oli menestys. Olen viettänyt sunnuntaipäivääni kanasalaatin ja karamellejen kera ällöttävän lällyjä amerikkalaisia sunnuntaisarjoja katsellen ja netissä surffaillen. Tunnen itseni turpeaksi ja muodottomaksi klöntiksi, joka jatkuvasti valuu tietokonetuolissa alaspäin.

Kaikkien maailman epäkohtien kuten tiskaamisen ja sisäfilepihvien kalliin hinnan ohella minua häiritsee se, ettei minua juuri koskaan paneta krapulassa yhtään normaalia enemmän. Seksin haluaminen krapulassa vaikuttaa olevan jonkinlainen ihmisen dna:han kirjoitettu perustavanlaatuinen sääntö, joka ei kohdallani jostain syystä toteudu. Tämä tietysti harmittaa erityisesti silloin kun seksiä olisi krapulassa jostain syystä tarjolla. Tällöin poden suurta syyllisyyttä kaikkien krapulaisten, yksin sängyssä makaavien ihmisten vuoksi. Koskaan ei ole hyvin!

Harkitsen vakavasti huomisen Suomi kieliyhteisönä -luennon jättämistä väliin (taas), sillä se kurssi on osoittautunut jopa tylsemmäksi, kuin miltä se kuulostaa. Jos päätän tässä vaiheessa olla kymmeneltä menemättä sinne, minua vituttaa jonkin verran vähemmän. Voih, sunnuntait ovat niin masentavia päiviä. Ah, surkeus, mi sielun täyttää.

Perimmäisten totuuksien äärellä (krapulassa)

Haluaisin järjestää tiedotustilaisuuden. Nykyään kaiken maailman huonot hevioopperalaulajat ja urheilijat saavat järjestää huonoja pressitilaisuuksia, vaikka heillä ei olisi edes mitään sanottavaa. Minullahan on sanottavaa ja minäpä tiedän mikä ihmisiä kiinnostaa! (Pekoni.) Voisin järjestää loisteliaan ja äärimmäisen kiinnostavan pressitilaisuuden, jossa voisin kertoa Suomen kansalle elämän totuuksista ja oikeista arvoista! (Pekonista.)

Luulen että voisin helpottaa kaikkien elämää kertomalla, miten kannattaa elää. (Syödä pekonia.) Lisäksi voisin käskeä kaikkia larppaajia hyppäämään rotkoon ja kieltää ihmisiä lukemasta Steinbeckin romaaneja. Maailma pelastuisi.

Jotkut ihmiset elävät sellaisen käsittämättömän harhaluulon vallassa, ettei maailmassa muka olisi universaaleja ja täysin objektiivisia totuuksia. Tällaisia on kuitenkin toistaiseksi kolme, ja koska olen tänään krapulastani huolimatta hyvällä tuulella (sillä jääkaapissani on laardia) voin jakaa ne kanssanne:
Universaali totuus #1: Johnny Depp on pirun komea
Universaali totuus #2: Clash on hyvää musiikkia
Universaali totuus #3: Pekoni

Lisäksi viimeisin puhelinkeskusteluni evoluution kanssa:

PIRR! PIRR!
-Evoluutio Meinings International Communications Service 5000 hyvää iltaa.
-Päivää, nimeni on Styrbjörn Zörn ja olisin halunnut tiedustella, miksi raajani ovat nukkuessa aina tiellä ja voisiko asialle mahdollisesti tehdä jotain?
-Noh, voit esimerkiksi nukkumaan mennessäsi teipata raajasi vartalonmyötäisesti kiinni torsoosi. Niksi-Pirkalla saattaisi myös olla tähän ongelmaan liittyen joku sukkahousuvinkki.
-Äh.
-Jaa, ei kelpaa vai?
-Miten olisi sellaiset irroitettavat ja takaisin liitettävät raajat? Tai teleskooppiraajat, jotka voisi tarvittaessa vetää sisään?
-No miten olisi MOOTTORISAHA! PÄRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR. Mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy mhy (naurua)
Klik, tuut, tuut, tuut.

Kohtalaisen vapaata assosiaatiota

Kylläpä hävettää aivan kohtuuttoman paljon kaikki. Toisinaan krapulassa on tällaisia päiviä, kun paremman puutteessa mieleen tulee jotain vuosien takaisia hölmöilyjä ja hävettää niin maan perkeleesti. Akuutin nolotuksen iskiessä on pakko kääntää huomionsa toisaalle, joten silloin usein huudahdan jotain kovaäänisesti. Yleensä kirosanoja. Tai syön pekonia, sillä se on ratkaisu kaikkeen.

En edes tehnyt eilen mitään kovin typerää. Ketä minä yritän tässä huijata? Olin hyvin typerä. Voi miten typerä taas olinkaan. En edes voi pyhittää asialle minuutin hiljaisuutta, sillä täytyy huudahdella jatkuvasti!

Sain juuri kuulla että Helsingin Sanomissa joku pastori kirjoittaa, että kirkon pitäisi olla enemmän "macho". (Luen Hesarini välikäsien kautta, koska sen tilaaminen on kallista. Mitä? Kyllä! Se ilmestyy nykyään myös paperille painettuna!) Kääntääkseni kaikkien huomion pois typeryydestäni, voisin nyt pohtia tätä asiaa hetken.

Minähän en kannata mitään niin paljon kuin machoutta. Machous on hieno asia! Yhteiskuntamme kulmakivi! Viihteen virstanpylväs! Kaikkien janoisten sank...? Ehdottaisinkin, että seuraavaksi paaviksi valittaisiin Chuck Norris, koska Chuck Norris on vitun kova jätkä. Lisäksi jumalanpalveluksissa isän, pojan ja pyhän hengen sijaan voitaisiin sanoa "tissit, kalja ja urheiluauton moottori". Isä, poika ja kenties pyhä henkikin ovat kyllä maskuliinisia, mutta isyys ja poikuus edustavat aivan liian pehmeitä eli epämachoja arvoja. Kaikki isät ja pojat ovat tunnetusti pehmoja vaipanvaihtajia ja astianpesukoneen tyhjentäjä, kuten kyseinen pastori (kuulemma) kirjoituksessaan toteaa. (Mikähän sen pastorin nimi on, en tiedä. No häh? Tässä kirjoituksessa tulee olemaan vielä lisää sulkeita, joten HILJAA.)

Vaikuttaa siltä, että kirkkoa yritetään nykyään markkinoida nuorille laittamalla televisioon komeita ja pitkätukkaisia rokkipappeja, jotka valistavat nuoria siitä että uskonto on siististi khuul. (Enkä minä tarkoita nyt Pelle Miljoonaa, vaikka hänen asemansa Suomen kristittyjen nuorten esikuvana ja johtajana on kiistämätön.) Jotta kirkko vetoaisi enemmän miehiin tarvitsemme siis televisiossa vaikkapa jalkapallo-otteluiden puoliajalla esiintyvän tosimiespapin.

Miehekkään urheiluohjelmatunnarin pauhatessa taustalla tosimiespappi päräyttää paikalle Hummerillaan (ei se äyriäinen). Tosimiespappi nousee Hummerista oikeassa kädessään Karjala-olut ja vasemmassa paketti HK:n sinistä ja karjaisee miehekkäästi jotain miehekästä (esimerkiksi "akkuporakone" tai "pihvi"), jonka jälkeen taustalla oleva Hummer räjähtää. Tämän jälkeen tosimiespappi haukkaa aimo suupalan HK:n sinisestä (pakkausta avaamatta) ja juo yhdellä kulauksella olutpullollisen, jonka jälkeen hän haukkaa aimo suupalan olutpullostaan ja röyhtäisee kovaäänisesti. Tämän jälkeen loput HK:n sinisestä räjähtää. Jostain ilmestyy hirveä määrä bikiniasuisia naisia, jotka laulavat virsiä Trio Niskalaukauksen säestyksellä. Trio Niskalaukaus räjähtää. Tosimiespappi karjaisee jälleen miehekkäästi jotain miehekästä (esimerkiksi "ruohonleikkuri" tai "bratwurst") ja... räjähtää? (Jotenkin tähän täytyy kyllä vielä liittyä vapaapaini, sillä mikään ei ole niin miehekästä kuin öljytyt lihaksikkaat miehet pieksemässä toisiaan.) Ja näin on käännytetty kristinuskoon yhä lisää köyliöläisiä rekkakuskeja ja Steven Seagal, joten kirkonmiehet voivat nukkua yönsä rauhassa. Aamen.

Laatikon suhde makaroniin

Jos henkilön täytyy syödä laatikko makaronia päivässä, laatikon suhde makaroniin on kvanttori. Lauseopin luennolla jäin kaipaamaan pohdintaa mm. sulatetun juuston suhteesta makaroniin, laatikkoon ja makaronilaatikkoon. Sulatettu juustohan on oleellista aina ja kaikessa. Päätinkin, että kun vielä joskus opettajaksi rupean, käytän esimerkkilauseissani aina juustoa esimerkiksi Kallen tai Uolevin sijasta (Esa Saarisesta puhumattakaan). Opettajana aion myös käyttää pesäpallomailaa ja huutaa usein "HILJAA!". Jälkimmäistä teen paljon jo nykyisellään, harjoitus on hyvästä.

Päätin ruveta kirjoittamaan kieliopillisia haikuja, mutta sain aikaan vain tämän:
Herkullista on
sulatettu juusto
pizzani päällä

Ehdottaisinkin suomen kieleen uudeksi lauseenjäseneksi ns. kulinaritiivia, jollaisia olisivat juusto, pekoni ja suklaa kaikissa sijamuodoissaan. Kulinaritiiville olisi ominaista predikaatinomainen pakollisuus kaikissa lauseissa. Sanajärjestyksessä kulinaritiivi sijoittuisi aina lauseen loppuun ja se tulisi ääntää mahdollisimman kovaa ja korkealta. Tällainen lauseenjäsen toisi mielestäni tarpeellista lisäväriä puhuttuun suomen kieleen ja korostaisi juuri sopivissa määrin koko ihmiskunnalle tärkeitä arvoja.

Oikeastaan sanat pekoni, juusto ja suklaa voisivat kuulua myös uuteen sanaluokkaan nimeltä massiivi, jollaisia ovat esimerkiksi TURSAS ja PASKA TIMO. Massiivi tulee kuitenkin kirjoittaa aina isolla ja sen sävy on mielestäni hieman erilainen, kuin mitä tässä olin ajatellut kulinaritiiveille, joten kulinaritiivit voisivat sanaluokaltaan olla esimerkiksi submassiiveja. Minun on kehitettävä uusi arvopohjainen kielioppi. Sitä opetettaisiin absurdin fennistiikan kurssilla.

Haluaisin testata toverini kanssa kehittämäämme uudenlaista pedagogiikkaa samoilla kursseilla oleviin aikuisopiskelijoihin. Uudenlaisessa pedagogiikassa keskeisin elementti on pesäpallomaila ja olemme alkaneet jo jokin aika sitten kirjoittaa aiheeseen liittyvää teosta "666 tapaa käyttää pesäpallomailaa pedagogisena apuvälineenä". Oletan teoksen valmistuvan pian, sillä tapoja on kirjattuna jo 31. Aikuisopiskelijoiden vaientamiseen saattaa tarvita järeämpiä aseita. Mistähän saisin singon?

Maailmanparantajat pitäisi ampua

Olen nyt hieman epäajankohtainen, mutta jostain keskustelusta tuli hiljattain mieleeni Doven ilmeisesti vielä jossain määrin käynnissä oleva mainoskampanja, joka ilmeisesti tarkoittaa kaikkea hyvää mutta onnistuu olemaan todella huono. Mainoskampanjan tarkoitus olisi luullakseni urhoollisen feministisesti sotia median kauneuskäsityksiä vastaan. Ah, Dove, miten kapinallista! Minkä takia sellainen nössön kosteuttava saippuajuttu ei jotenkin onnistu vakuuttamaan minua kapinallisuudestaan.

Mainoskampanjaan liittyi mm. bussipysäkeille sijoitellut kuvat esimerkiksi sellaisista luonnonoikuista kuin vanhoista, hieman lihavista ja pisamanaamaisista naisista. Kuvan alla oli monivalintatehtävä jonka toinen vaihtoehto oli jotain ilkeää ja toinen jotenkin hienosti ilmaistu "läski mut nätti"-tyyppinen eufemismi. Jari Sarasvuon Diili-mainoksia lukuunottamatta minun ei ole koskaan tehnyt niin paljon mieli töhriä julkisia paikkoja. Olisin tietysti rastittanut ne kaikki ilkeät vaihtoehdot, sillä minä olen ikävä ihminen ja vihaan lihavia ja vanhoja naisia.

Pitäisikö minun nyt olla äärimmäisen helpottunut ja kiitollinen Dovelle siitä, että he ovat tällä tavalla tukeneet minua ilmoittamalla, että on ihan okei olla vähän lihavampi kuin Kate Moss ja kyllä pisamaisetkin ihmiset voivat olla kauniita? Oikeastaan koko kampanjasta tulee mieleen ns. rotukiintiöt tasa-arvon takaamiseksi. Sehän on täysin älytöntä, että jotain ennakkoluuloja voisi torjua kiinnittämällä asiaan erityistä huomiota, aivan kuin jollain tavalla erilaiset ihmiset eivät pärjäisi omillaan. Eikö se tosiaan ole kenenkään muun mielestä yhtään syrjivää, jos Dove katsoo velvollisuudekseen vihjailla vanhoille tai lihaville ihmisille, että he tarvitsisivat jotain aivan erityistä kannatusta ja hyväksyntää saippuavalmistajalta.

Kiteytettynä ottaa niin pirusti päähän se, että nämä mainoksen ns. tavalliset naiset esitellään kampanjassa jotenkin poikkeavina. "Voit olla kaunis, vaikka...". Lisäksi mainosten naisista kukaan ei mielestäni ole edes lihava, kaikilla on täydellisen siloisa iho ja kauniiden kasvojen lisäksi vielä kaikki raajatkin tallella.

Doven nettisivuilla jauhetaan myös jotain Self-Esteem Fundista, josta en edes halua tietää mitään, koska se kuulostaa niin typerältä. Lisäksi sivuilla todetaan, että: "Women's Wear Daily and Advertising Age have both taken note of the Campaign for Real Beauty and its potential effect on women and the beauty industry." Kyllä nyt varmasti tällä kampanjalla lihotetaan kaikki mallit ja saadaan Cosmopolitanin kansikuviin yli 50-vuotiaita ihmisiä. Voi luoja, miksi naisten pitää olla niin tyhmiä.