31.1.07

Tutkimuksemme naislaulun nykytilasta

Minun on nyt tunnustettava, että olen seurannut Idolsia jonkin verran viime aikoina. Saatan olla Suomen ainoa henkilö, joka pitää ko. kykykilpailun katselemisesta vasta siinä vaiheessa, kun itsestään liian suuria luulevat kyvyttömät häviäjät on karsittu pois.

Myötähäpeäkynnykseni on niin alhainen, että alkukarsintoja katsoessa on laitettava televisiota välillä kiinni tai äänettömälle ja juostava toisinaan eteiseen ja rallateltava itsekseen jotain, ettei kuule niin hyvin kokelaiden karmeaa ääntelyä. Myös eittämättömän hellyyttävä tapani katsella kauhuelokuvien pelottavia kohtauksia sormieni lomasta nostaa päätään Idolsin alkukarsintoja seuratessani.

Ensimmäisen Idols-kauden suosikkini oli suunnilleen kilpailun puolesta välistä lähtien Hanna Pakarinen. Harmi, että jotkut Suomen musiikkimaailman suuret nimet ovat tehneet Pakariselle huonoja biisejä, joissa hänen oikeasti miellyttävä ja persoonallinen äänensä kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien muidenkin tusinapoppareiden. Se siitä.

Toistaiseksi tämän vuoden suosikkini ovat ne kaksi rokkarikaveria, joista toinen on setämäinen ja parrakas ja toinen näyttää vähän kitukasvuiselta Jonne Aaronilta ilman meikkiä. Ovat lutusia. Lisäksi ylimääräisenä kuriositeettina kilpailemassa on (käsittääkseni edelleen) yksi omasta mielestäni hämmentävän paljon minun näköiseni - vaikkakin rumempi - tyttöshenkilö, joka on lähinnä vollottanut vuolaasti aina, kun olen ohjelmaa katsellut.

Tämän alustuksen jälkeen haluaisinkin palavasti ilmaista mielipiteeni laulamisesta ja lauluäänistä noin yleisesti. Muutamaakin Idols-jaksoa katsellessani olen ollut hämmentynyt siitä, miten paljon miellyttävämpää keskimäärin on kuunnella miespuolisten esiintyjien laulua. Olen hiljattain tullut siihen tulokseen, että tämä johtuu naiskokelaiden käsittämättömän ärsyttävästä tavasta kiekua kimeästi aina kun siihen on tilaisuus.

Ei kaiketi ole kiistäminen, etteikö esimerkiksi Christina Aguilera olisi teknisesti hyvä laulaja. (Voi toki olla, että jonku mielestä olisikin kiistäminen, mutta en ole tarpeeksi perehtynyt esittääkseni mitään huippuhyviä argumentteja suuntaan tai toiseen.) En kuitenkaan siedä hetkeäkään hyviä(kään) laulajia, joilla tuntuu olevan hillitön tarve todistella osaamistaan joka käänteessä venyttämällä joka nuottia ja ad-libbaamalla siinä määrin, että kuuntelijan tekee mieli tunkea äänirauta silmänsä kautta aivoihin.

Minusta on typerää ja suorastaan moukkamaista se, että joku on vaivalla laulajalle kirjoittanut kauniin melodian ja sitten sitä pitää muokata tunnistamattomaksi kiljumalla joka kohdassa jotain ylimääräistä niin, että silmät pullistuvat päästä ja silikonitissit räjähtävät. Väärin!

Tutkittuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että miehillä on tällaiseen ylimääräiseen kiekumiseen ja rallatteluun vähemmän taipumusta kuin naisilla. Miehilläkin kieltämättä on toisinaan tapana laulaa kimeähkösti, mutta se ei yleensä ole yhtä ikkunalaseja ja korvia särkevän kuuloista tuskaisan kimeää ulinaa kuin naisten vastaava. Minusta se naisten ulina kuulostaa aina niin tuskalliselta, että tekee pahaa kuunnellakin. Niin kuin olisi äänen muodostaminen jotenkin kohtuuttoman vaikeaa. Tasa-arvon nimissä pitänee kuitenkin sanoa, että vastaavanlaisia tunteita herää joidenkin miestenkin laulua kuunnellessa, jos kovasti pinnistelyksi menee.

Silloin joskus ennen vanhaan oli mahtavan hienoja Jazz-laulajattaria, jotka malttoivat hienostuneesti osoittaa paremmuutensa laulamalla ihan vaan hyvin ja kauniisti, sen kummemmin kiekumatta ylimääräisiä. Ylimääräisessä kiekumisessa onkin juuri se ärsyttävä piirre, että se on jotenkin hyvin mautonta ja itsetarkoituksellista diivailua, joka ei ainakaan minusta tuo esitettyyn musiikkikappaleeseen mitään lisäarvoa. Tekisi mieli lyödä Christina Aguileraa tiiliskivellä naamaan joka kerta, kun kuulen Ain't No Other Man -kappaleen alun.

Noin muuten minusta naisten pitäisi karjahdella, kiljahdella, huutaa ja rääkyä musiikissa enemmän, mutta mokomaa kieuntaa en kestä hetkeäkään. Ulvoa saa, jos sen tekee samaan tapaan kuin esimerkiksi Tori Amos ja kimittäminenkin on ihan paikallaan, jos sattuu olemaan Kate Bush. Oma - eikä lainkaan nöyrä - mielipiteeni on se, että kannattaa kuunnella Yeah Yeah Yeahsia, koska niillä on sellainen naisvokalisti kuin kuuluukin olla, ja jos noin muuten ei pidä ko. yhtyeestä, ei selvästi ymmärrä elämästä mitään. (Merkinnän alkuperäinen tarkoitus ei varsinaisesti ollut hehkuttaa ko. yhtyettä, mutta en ilmeisesti kykene välttämään sitä nykyään.)

29.1.07

Ihmiskunnan viholliset: Turku ja VR

Turun rautatieasema on surkea paikka. Sain pomoltani kyydin asemalle, enkä jaksa tuossa pakkasessa lähteä muualle odottelemaan junaa yli puoleksi tunniksi. Ensinnäkin ihan perseestä on se, että lipusta joutuu maksamaan 50 senttiä enemmän, jos sen ostaa tiskiltä, eikä junamaatista. Tämä on varmasti Turun rautatieaseman syytä, pääasiassa.

Siinäpä sitten pyörin ympyrää hetken vinhasti, vanhasta tottumuksesta kuin liikuntavammainen pingviini, kuten täällä tapana on. Ajankulukseni ajattelin käydä vessassa vaikkapa puuteroimassa nenää tai pöyhimässä tukkaa, mitä nyt naiset pääsääntöisesti WC:ssä tekevät. Kehtaavatkin kahvilan yhteydessä olevasta WC:stä velottaa euron/käynti. Pitäkää saastaiset turkulaisvessanne, sanon.

Vatsantäytettäkin havittelin, mutta kiskovat yhdestä todennäköisesti nihkeästä ja mauttoman kuivasta patongista asemakahvilassa miltei viisi euroa. Ja tämä on se sama kaupunki, jossa saa kilon kebabia neljällä eurolla. Taskussani oli vain kolme euroa, eikä Visa Electron kelvannut kahvilahenkilökunnalle, joka töykeästi totesi, ettei pankkiautomaattia ole lähistöllä. Eipä sillä, että suostuisin muutenkaan maksamaan viittä euroa jostain leivänlituskasta. Pitäkää saastaiset turkulaispatonkinne, sanon.

Virkistävän kolajuoman ja/tai suklaapatukan toivossa suuntasin seuraavaksi R-Kioskille, jossa odotin viisi minuuttia tiskin takana, että myyjätär suvaitsisi lopettaa puhelunsa - turhaan. "Pidä saastainen turkulaispepsisi", sanoin.

Minä lähden nyt takaisin Helsinkiin. Pitäkää saastainen Turkunne.

PS. Myös ihan perseestä ovat uusien InterCity-junien WC:t, joiden oven sulkumekanismi ja lukitus toimii epämääräisillä elektronisilla nappuloilla. Mitä vikaa on sellaisissa manuaalisissa ovissa, jotka yksinkertaisella ojennuseleellä voidaan aukaista? Minä haluan vesiklosettiini kunnollisen lukon, jonka pitävyyttä voi kokeilla kahvaa ronklottamalla. Muutoin mieltäni kalvaa epäilys siitä, että joku pelmahtaa paikalle kesken intensiivisen puuteroinnin ja tukanpöyhinnän.

28.1.07

Terkkui Turust

Onnettomien sattumien kautta olen joutunut Turkuun. Itse asiassa voin sanoa, että olen täällä työmatkalla, mikä kalskahtaa kolkon aikuiselta ja viralliselta. Täällä sitä sitten kävellään pitkin jäisiä katuja kuin liikuntavammaiset pingviinit. Laukussani on puolikas rullakebab ja kahvi maksoi vain euron. Eksotiikkaa piisaa.

Viime aikoina olen enimmäkseen unohtanut säännöllisesti kaikki blogattavat aiheet, joten päätin aiheuttaa pettymyksen uskolliselle lukijakunnalleni (pusipusi ootte ihkui) kirjoittamalla ihan mitä sattuu, toisin kuin normaalisti.

Viime aikoina olen enimmäkseen kuunnellut Punkia.

Ei kannata blogata, jos ei vituta tarpeeksi, tulee ilmoille vain jotain haikean surkeilevaa pihinää, kuten Takaisin Kallioon -blogissa tai jotain tilulilulei-hömppää niinku no vaiks Marinadilla. Ja Marinadiahan ei tunnetusti kukaan lue ikinä.

En minä ymmärrä, mikä tätä kaupunkia vaivaa. Baari täynnä ihmisiä sunnuntai-iltana kuin Kalliossa konsanaan. Neljällä eurolla saa kebabin, jolla tällainen keskikokoinen naishenkilö elää koko päivän, mutta yksi tuoppi olutta maksaa saman verran. Kahvi toisaalta euron vähemmän kuin Helsingissä keskimäärin. Noh, tässä kahvilassa soittavat David Bowien Outside-levyä ja nettikin toimii ilmaiseksi, joten en valita.

Pitääkseni yllä huumoriblogaajan statustani, voisin kertoa teille pienen tarinan räjähtelevistä pekonitynnyreistä ja katosta tippuvista kääpiöistä. Mutta en kerro.

Kas, sieltähän näyttää saapuvan Vt pekonitynnyreineen ja heiluvine lonkeroineen. Kaikki sujuu suunnitelmien muk

13.1.07

Hermostoa jäytää vapina

Lienee selvää, ettei henkilön pidä koskaan luottaa omaan arvostelukykyynsä. Esimerkiksi silloin kun aikoo laulaa karaokea tai juoda vielä yhden. Minulla on nimittäin tänään perinteinen hävetyskrapula, joka ei toisaalta johdu karaokesta, kun ei siellä oikein kukaan muukaan vetänyt mitään erityisen hyvin. Toisin sanoen en ole jälleen varma, miksi hävettää, tai olisiko siihen syytä, mutta näin nyt on. Niin ja lisäksi minua oksettaa.

Arvostelukykyynsä ei pidä luottaa silloinkaan, kun päättää kirjoittaa Topi Sorsakoskesta ja paritansseista blogiinsa jonain myöhempänä ajankohtana. On nimittäin varsin todennäköistä, ettei sitä tee, jos iskee yllättäen esimerkiksi akuutti itseaiheutettu dehydraatio... vai alkaako tämä olla jo kroonista?

Istuessani kylpyhuoneen lattialla Stairway to Heavenia laulaen ja shampoopulloa heitellen sain vision: Sitten kun minä isona asun suunnattomassa linnassa Etelä-Ranskassa, haluan viiniviljelmien lisäksi tiluksilleni krapulahallin, jossa lämpötila on pysyvästi 25 astetta ja tarjolla on erilaisia vesialtaita, joissa voi kellua. Lisäksi on oltava tietysti sauna, jääkaappi, jossa on ehtymättömät muumilimonadivarastot sekä yhteys seinässä olevan luukun kautta aina valmiudessa olevaan superkurmeekeittiöön, jossa valmistetaan herkullisia pekonipizzoja ja intialaisittain maustettua lammasta, suklaaleivonnaisista puhumattakaan. Televisiossa pyörisi päivät läpeensä Kurosawan elokuvia ja David Attenborough'n luontodokumentteja.

Ja ihan tottako ohjelmapäälliköt vihaavat krapulaisia ihmisiä niin rankasti, että pistävät joka kanavalle punaposkisia sportti-ihmisiä tekemään sellaisia juttuja, että silkasta katsomisesta tulee sydänkohtaus ja revähtää perslihas.

8.1.07

Nolompi kuin nokkahuilu

Välillä tulee sellainen olo, ettei omassa toiminnassa ole mitään järkeä - siis siinä vaiheessa, kun tajuaa, mitä on tekemässä. Ja toisinaan on ihan kiitollinen siitä, ettei kukaan näe.

Esimerkiksi jos istuu kylpyhuoneen lattialla suihkussa ja heittelee shampoopulloa kohti kattoa laulaen samalla Stairway to Heavenia vähän liian kovaa. Tai nousee tuolilta toimittamaan jotain asiaa, mutta unohtaa sen aina heti noustuaan ja päätyy kiertämään tuolin useita kertoja muutamien minuuttien sisällä. Tai jos noustessaan seisomaan huomaa vasemman jalan täysin puutuneen ja kävelee jääkaapille ontuen ja huojuen kuin vähämielinen hysteerisen naurunpuuskan kourissa.

Voi tietysti olla, ettei teille koskaan tapahdu tällaista, mutta minullepa tapahtuu.

Silloin kuitenkin kannattaa kirjoittaa asiasta blogiinsa, ettei mene hyvä tilannekomiikka hukkaan.

2.1.07

Olutblogi

Viiniblogiin kirjoittavalta sain mainion ajatuksen blogata vähän olutta. Onhan se epäreilua, että mokomalla sivistyneistöllä on hyvä tekosyy dokailla itsekseen kotona. "Mä vaan blogaan näitä viinejä!"

Ostin kaupasta tänään viisi Kukko-olutta, koska minua vitutti. (Kukkoa myydään puolen litran tölkeissä ja se valmistetaan tuulivoimalla. Propelliolutta! Jee!) Niskani on ollut heräämisestä asti niin kipeä, etten pysty kivuttomasti istumaan, makaamaan tai seisomaan missään asennossa ja joku hirttämätön sika on syönyt kaikki särkylääkkeeni.

1. Olut
Päätin korkata ensimmäisen tölkkini Simpsonien aikana ja jatkaa television katselua Blueberry-elokuvalla. Blueberry osoittautui kuitenkin tylsäksi. Lisäksi siinä oli Juliette Lewis, jota en kestä katsella hetkekään edes silloin, kun hän esiintyy hyvissä elokuvissa. Lisäksi en siedä Julia Robertsia tai Hugh Grantia, joista jälkimmäinen ei tosin esiinny koskaan hyvissä elokuvissa. Ensimmäinen kalja ei tehnyt Blueberrystä yhtään mielenkiintoisempaa. Hugh Grant tai Julia Roberts eivät ole Blueberry-elokuvassa, mutta tuli vaan mieleen, niinku.

2. Olut
Särkylääkkeeni syönyt hirttämätön sika soitti ja puhuin pitkän puhelun, joka olutta juodessa muuttui aina vain paremmaksi. Niskakipu alkoi hieman lieventyä, mutta ei ole vielä tarpeeksi lievä, jotta voisin etsiä ilmeisesti patterin alle pudottamani nopan. Olo alkaa kuitenkin tuntua jo sen verran ihmismäiseltä, että päätin kuunnella Mark Laneganin vain kevyesti masentavaa Bubblegum-levyä, joka sivumennen sanoen on loistava. Onneksi tein melkein kaikki tarvittavat työt eilen tappavan krapulan kourissa. Kieltämättä tässä vaiheessa hiprakka alkaisi olla juuri sopiva oikolukemista varten. Rock on niin kuollut oikolukemisessa, siksi sitä ei tehdä selvin päin.

3. Olut
Toinen olut loppui, joten korkkasin kolmannen ja käärin tupakan. (Mun blogi on niin pantava, koska osaan kääriä tupakkaa!) Mark Lanegan alkaa jo laulattaa mukana. Pitäisi ehkä tässä vaiheessa opetella soittamaan tuo When Your Number Isn't up -kappale. Ihan alkaa tulla sellainen avautumishumala, mutta valitettavasti minun blogisensuurini toimii todistetusti myös änkyräkännissä, joten ette saa vieläkään kuulla mehukkaita yksityiskohtia yksityiselämästäni. Ai piru, kaadoin kaljaa kitaraani.

Tuntuu kestävän tosi pitkään tämä kolmas olut. Pitääkö ihmisen olla näin saatanan epämusikaalinen? Kaikki musikaaliset ihmiset pitäisi ampua. Jos muuten pitäisi panna jotain blogia niin panisin Mitvitiä tai Tumppu von Tumppua, mutta minä nyt olenkin vain hysteerinen Mitvitiin ihastunut fanityttö.

On muuten täysin mahdollista, etten pääse viidenteen olueeni asti tässä blogaamisessani.

Niskaan sattuu edelleen, mutta ei tunnu enää alaselässä asti, jos yrittää kääntää päätä. Meinasin juuri ottaa vahingossa huikan Finlandia Vodka -pullosta, joka toimii tuhkakuppinani.

Taidan vaihtaa musiikin Jethro Tulliin. Tämä Lanegan on liian masentavaa. Stand Up -levystä minulla on ollut tapana kuunnella vain toinen puoli, sillä sen kaksi ensimmäistä biisiä ovat erinomaisia. Seuraavaksi sitten täytyy keksiä jotain mukana laulettavampaa. Nyt olisin kai teoriassa ihan baarikunnossa, jos minua huvittaisi tavata ihmisiä ja lähteä baariin, mutta EIPÄ TAIDA HUVITTAA. Mikään ei oo helppoo, sanoo Ian Andersonkin.


4. Olut.
Emmää jaksa enää blogata.