Akateeminen zen

Kirjoitettuani koko päivän esseetäni sä-passiivista olen valmis hukuttautumaan lingvistiseen aurajuustoon - ja minä todella sain ujutettua esseeseeni käsitteen lingvistinen aurajuusto! Kukin voi tahollaan miettiä, mitä sillä tarkoitan ja miten se liittyy sä passiiviin. Kurssin opettajakin saa miettiä sitä heti huomenissa.

Käväisin lähibaarissa tuulettumassa lonkeron avulla. Iltalehdessä lukijat kommentoivat Siltsun kaapista tulemista. Hei, kyl me silti tykätään sust, Siltsu, niinku. Vaik mä oon kyl ihan sitä mieltä, että menee mies hukkaan! Minä en enää pidä ihmisistä.

Tekstin väkivaltaisen irtiravistelun jälkeen minulla on henkisesti kuollut olo ja olen älyllisessä zen-tilassa, jossa pystyn tuottamaan hämmentävää tajunnanvirtaa ajattelematta oikeastaan mitään. Minä olen huono kirjoittamaan sivistyssanoilla höystettyä akateemista huttua, vaikka kovasti haluaisin. Opettelin joskus tahallani eroon sivistyssanojen liiallisesta viljelystä, mutta minä liikun niin epäilyttävissä piireissä nykyään, että opit alkavat karista.

Tänään olen kyvytön häviäjä ja fyysinen kuntoni on heikko. Nukkumaan ei ole menemistä, sillä olen onnistunut pilaamaan kaiken vähänkään vuorokausirytmiä muistuttaman valvomalla säännöllisesti vähintään aamuyöhön.

Yle näytti Brit Awards -koosteessaan Princen koko esityksen, joka rokkasi maailmaani. Miinuspuolina mainittakoon se, ettei Kate Bush voittanut mitään ja James Blunt vei palkinnot Madonnan ja Robbie Williamsin nenän edestä. Maailmassa on niin paljon vääryyttä. En myöskään tuntenut suurta osaa gaalan esiintyjistä, vaikka olen kovasti yrittänyt päivittää musiikkimakuani aikaan syntymäni jälkeen.

Korvissani kasvaa lingvististä jalohometta ja kieliopilliset termit lilluvat pääni sisällä pahanhajuisessa harmaassa mössössä. Tämä on niitä hetkiä, jolloin elämästä löytyy hyvin vähän asioita, joista iloita. Voin odotella ilolla Velvet Desperadosin keskiviikkoista keikkaa, mutta sitäkin varjostaa torstainen kielihistorian tentti, johon liittyvää tylsää monistelävyskää en ole saanut aikaiseksi edes hankkia vielä. Olen kyllä aikatauluttanut elämäni hienosti niin, että ehdin tehdä kaiken oleellisen. Se vain tarkoittaa sitä, etten nuku seuraavaan kahteen vuorokauteen.

Pääni onteloissa kolme viikkoa väijynyt orastava flunssa on kaiketi vihdoin puhjennut kukkaan. Olen menettänyt makuaistini, vaikkei minulla ole edes kunnon nuhaa. Vie vaan tuhkatkin pesästä, evoluutio.

Oksettaa

Jostain syystä sä-passiivi-aiheisen esseeni kirjoittaminen ei edisty. En saata uskoa, että tekstinkäsittelyohjelman avaaminen edistäisi asiaa. Minulla on typerä krapula ja lisäksi olen tänään hyvin vihainen nuori nainen. Kuulitteko, SUUTUTTAA! Vihaan krapulaa.

Ja miten voisinkaan keskittyä esseen kirjoittamiseen, kun televisiosta tulee laatusarjoja toisensa perään. Pimpatkaa mun raidi! Myös blogaaminen, kynsien lakkaaminen ja esimerkiksi seinän tuijottaminen tuntuvat huomattavasti oleellisemmilta asioilta kuin tekstinkäsittelyohjelman avaaminen. Minä vihaan tietokoneita.

Jos heittäytyisin alas ikkunasta ja kuolisin, minun ei tarvitsisi enää koskaan kirjoittaa yhtään esseetä. Pitäisiköhän vaihtaa alaa ja ryhtyä vaikka siivoojaksi. Tai unelmien poikamiestytöksi. Minä vihaan tosi-TV:tä.

Oi, mutta! Minähän olen vähintäänkin unelmien poikamiestyttö. (Ellen jopa poikamiestyttönainen!) Lisäksi saatan olla helppo, mutta ette te miehetkään nyt niin vaikeasti tavoiteltavia ole. Vihaan miehiä.

Kylläpä voi aikuinen henkilö tuntea itsensä avuttomaksi, kun nousee tuolilta vain lysähtääkseen saman tien lattialle. Minulla on tapana harrastaa epämukavia ja kekseliäitä istuma-asentoja, mikä johtaa usein jalkojen puutumiseen ja huvittaviin kävelytyyleihin - eikä kukaan ole näkemässä! Millaisen sirkuspellen maailma minussa menettääkään. Vihaaaaaaaaaaaaaaaaan sirkuspellejä.

Olen saattanut aiemminkin kirjoittaa jotain tämän suuntaista

Tulin eilen taas tehneeksi sen virheen, että poistuin asunnostani harrastaakseni sosiaalisia suhteita. Määränpäänäni oli Espoon Lintuvaara, jossa eräs lukioaikainen toveri oli päättänyt pitää juhlat... tiistaina? Noh, minun piti poiketa matkan varrella erään ulkomailla matkaavan toverin asunnossa kastelemassa bonsai-puuta, joka ei neljä päivää sitä hoidettuani näytä erityisen elinvoimaiselta, vaikka olen luullakseni toiminut ohjeiden mukaisesti.

Noh.

Kävellessäni Mannerheimintielle kasvien hoivaamisen jälkeen huomasin unohtaneeni kotiini puolet mukaan otettaviksi tarkoitetuista oluista ja Visa Electron -kortin, eli ainoan mahdollisuuteni käyttää rahaa mihinkään, minkä lisäksi tupakkani olivat lähes loppu. En kuitenkaan lannistunut vielä, vaan nousin Espooseen menevään bussiin ja kysyin bussikuskilta olisiko mahdollista, että hän ilmoittaisi, kun tulemme tietylle pysäkille.

Bussikuskin oli kuulemma keskityttävä ajamiseen, joten istuin ikkunan viereiselle penkille bussin etuosaan sielu täynnä toivon paloa, varmana siitä, etten voisi eksyä ainakaan kovin pahasti ja osaisin mitä todennäköisimmin jäädä oikealla pysäkillä. Toistelin mantran tavoin mielessäni kadunnimiä.

Noh, kuten tiedämme, Espoo on lähinnä synkkää metsää ja aavaa peltoa, eikä oikealla pysäkillä jääminen ole kovin helppoa etenkään pimeällä, jos alue on vierasta. Olin hieman tuohtunut bussikuskin käytöksestä ja maailman yleisestä epäoikeudenmukaisuudesta viimeistään siinä vaiheessa, kun nousin bussista keskellä metsää ja soitin toverilleni, joka ei osannut hyvistä yrityksistä huolimatta neuvoa minua perille asti. Poljin hetken aikaa jalkaa ja poltin viimeiset tupakkani vitutukseen, kunnes löysin määränpääni kyselemällä vastaantulijoilta neuvoa.

En ole eläessäni vihannut Espoota niin paljon kuin eilisiltana. Voisin vannoa, että Espoossa on aina kylmempi kuin Helsingissä.

Juhlissa oli oikein mukavaa, mutta en voi nyt kertoa siitä, sillä tulin hyvin vihaiseksi, kun muistelin ikävää bussikuskia ja Espoon metsiä.

Kenenhän idea sekin on, että bussit pitää peittää mainoksilla niin, että yöaikaan huonosti valaistuilla syrjäseuduilla (Espoossa) körötellessä on oikeasti täysin mahdotonta löytää oikeaa pysäkkiä. Ikkunoista näkee hädin tuskin ulos. Voisin kieltäytyä enää käyttämästä busseja. Pistää vihaksi.

Pyhä lonkero

Lähdin eilen evakkoon pöydänkorjaajien tieltä keskustabaariin, jossa hehkeä tuttavani tarjosi minulle useita tuopillisia lonkeroa. Se oli mitä oikeaoppisin lauantaipäivän käynnistys eikä hento käteni voinut enää torjua toista baariinlähtöehdotusta myöhemmin illalla.

Kauniina vastakohtana perjantain huulikiilto- ja kimallepainotteiselle juhlahumulle päädyin ölisevien jääkiekkofanien keskelle kampin Pub Peteen, jonka legendaarisen inhottava ja tyly henkilökohta osoittautui taas enemmän kuin maineensa arvoiseksi.

Paikalla soitti myös musiikkia joku typeräniminen mies. Öliseville jääkiekkofaneille ei tulisi antaa mikrofonia ja kitaraa. Huonoa Rock'n'Rollia all night long! Olisivat voineet soittaa samaa kappaletta koko illan, eikä kukaan olisi huomannut. Itse asiassa epäilen, että soittivat samaa kappaletta koko illan.

Jollain ovelalla väistöliikkeellä olen tänään välttänyt pahimmat seuraamukset, mahdollisesti nukkumalla krapulani yli. Olen käyttänyt hyväkseni muiden ihmisten DVD-hyllyjä ja ajattelin järjestää tänään itselleni pienimuotoisen leffamaratonin. Epäilen, että puhelimeni soi heti, kun olen saanut ensimmäisen elokuvan pyörimään, ja keittiötasojen asentajat haluavat tulla taas häiritsemään seesteistä lepopäivääni.

Hiuksissani on kiimastruusselia, oh la laa

Alan jo tottua siihen, että asunnossani ravaa vähän väliä tuntemattomia miehiä, jotka korjaavat erinäisiä asioita. Synnin palkka on herätys kymmeneltä keskellä yötä ja kovaäänisesti keittiötasoa asentava mies, joka mitä ilmeisimmin tuntee olonsa vaivaantuneeksi, mutta on hyvin ymmärtäväinen krapulani suhteen. Tuossa se häärää.

Olen mitä ilmeisimmin muuttanut asuntooni juuri sellaisena aikana, kun kaikki aikoinaan hankitut kodinkoneet ja muu irtaimisto alkaa hajota liitoksistaan. Voisin vain lyödä vetoa siitä, hajoaako seuraavaksi jääkaappi vai pakastin. Päätä särkee. Aistimaailmaani hiipii haamuja eilen juomastani vesimeloniesanssisesta... litkusta. Armoa, armoa! "Can you handle the taste?" kysyy Dr. Pepper -pullon etiketti.

Ystäväni totesi, että on aika jättää tämä uppoava laiva, kun eräänä sunnuntaiaamuna katosta alkoi tippua vettä. Olisi kenties järkevä ratkaisu muuttaa halvempaan ja ehjempään asuntoon... esimerkiksi Vantaalle. Mutta miksi kukaan haluaisi asua Vantaalla, vaikka asunnot olisivatkin edullisempia? Miksi haluaisin asua missään muualla kuin keskustan lähellä, asunnossa, jossa on leveä ikkunalauta ja korkeat huoneet!

Keittiötasoa asentava mies kysyi juuri, onko minulla jakoavainta. Miksi minulla olisi jakoavain? Ja ennen kaikkea: miksei hänellä ole jakoavainta? Huomaavainen mies, kuitenkin - menee ulos sahaamaan pöytälevyyn reikää, sillä minä kärsin. Voi, miten minä kärsin.

Eilen oli hauskaa ja olin mielestäni kaikin puolin viehättävä. Ei edes hävetä kovin paljoa mikään.

Nimistä asiaa

Uskottavilla akateemisilla naisilla, joita haastatellaan TV-uutisissa on aina kaksiosainen etunimi ja kaksiosainen sukunimi. Sukunimen toisen osan on oltava ruotsinkielinen, jotta vaikuttaa vielä uskottavammalta. (Marja-Leena Sorjonen-Strömberg tai Kirsti-Liisa Manninen-Fors, eivät sennimiset naiset voi olla muita kuin arvostettuja tutkijoita ja asiantuntijoita.)

Minun täytyy löytää äkkiä mies, jolla on ruotsinkielinen sukunimi ja mennä naimisiin, jotta voisin olla akateemisesti uskottava. Vaatimukset lisääntyvät. Tahdon ruotsalaissukunimisen, pitkän, tumman ja komean kokki-kitaristin. Vähempään en tyydy.

Minulla on sentään epätavallinen ja hieno sukunimi. Samannimisiä oli suomessa vain 33, kun viimeksi tarkistin. Olin hyvin myrtynyt, kun tarkistelin joskus väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta kaikkea oleellista (viisi Frodoa, yksi Peni-niminen mies) ja havaitsin, että etunimeni on ihan järjettömän yleinen. Enkö olekaan kaunis ja ainutlaatuinen lumihiutale? Kateus iski, kun havaitsin, että pikkusiskoni nimi on rutkasti harvinaisempi, mutta lieventävänä asianhaarana todettakoon, että sennimisiä miehiä on/on ollut Suomessa 99. Saara-nimisiä miehiä sentään vain yksi.

Yrittäkääpäs vaan mennä nakkikioskille ja sanoa vakavalla naamalla "Moi oon Peni ja haluisin makkaraperunat".

Toinen nimeni on Sisko. Olen viime aikoina oppinut hyväksymään sen, vaikka mieleeni tulee edelleen siskonmakkaroita, kun paljastan toisen nimeni jollekin. Kas kun isäni nimi on Veli-Matti, hänen isänsä nimi oli Matti Veli, ja kun ei tullut poikaa, pistettiin toiseksi nimekseni sitten Sisko. Kulkee suvussa. Jotenkin Veli on vain paljon järkevämpi nimi kuin Sisko.

Jos saisin lapsia, antaisin niille aivan kamalat nimet, kuten vaikka Fjöhrhild ja Guggenbörj. Vihaisivat minua valmiiksi ja voisin vapaasti laittaa ne tynnyriin.

Jotta kaikilla olisi hauskaa, laitan loppuun vielä Chuck Norris -aiheisen linkin. Lisäksi suosittelen esimerkiksi Nick Drakesta ja/tai Elliot Smithistä pitäville ihmisille ruotsalaista artistia nimeltä José Gonzáles. Tällä viikolla olen koonnut yhden hyllyn, osallistunut baarivisaan, lukenut noin kolmanneksen yhdestä tenttikirjasta ja tilannut neljä uutta CD-levyä. (Siltä varalta, että joku tulee tänne lukemaan kuulumisiani.)

Hämmentävien yhteensattumien viikonloppu

Viikonloppu on ollut mukavan hektinen ja kasarihittien tahtiin tanssittava. Sunnuntaita rauhoitti noin 3215 jaksoa Arrested Development -sarjaa ja mainio illallinen. Arrested Development oli riemullisen hauska, mutta aiheutti ajoittain katselijoissa tuskaista myötähäpeää - toisissa enemmän ja ennen kaikkea kovempaa. Lisäksi yksissä tuumin tulimme siihen tulokseen, että ankka on herkullinen lintu.

Jos törmäätte Toveri-kuppilassa lasinalusiin, joiden toisella puolella lukee "HILJAA!" olen minä siihen syyllinen, täytyy tunnustaa.

Minulla ei ole viime aikoina ollut kovin hyviä ideoita, minkä kunniaksi päätin kirjoittaa tieteellisen kirjoittamisen kurssille esseen sä-passiivista. Jos en valitsisi itse aihettani, minun pitäisi kirjoittaa aiheesta "kieli ja sukupuoli", täytyy tunnustaa, ettei se kiinnosta minua vähimmissäkään määrin. Tietysti olisin voinut pureutua syvällisesti siihen, miksi naiset eivät ole hauskoja. Mä oon niin hyvä jätkä, etten viitsi, niinku.

CD-soittimen kirous vainoaa minua ja aina pattereiden loppuessa takanani kulkuvälineissä sattuu istumaan ilmeisen limaa erittävä henkilö, joka ei osaa niiskutella ja köhiä sivistyneesti, vaan röhisee kuin keuhkopöhöinen supervillisika. Minun oli vaihdettava istumapaikkaa, kun eräälläkin kotimatkallani lähes kymmenen minuutin ajan takaani kuului jatkuvasti köh köh röhö röhö kurlurlurlurlurlur kröhhöhhööh RÖH kurrrrrl ja vielä pahempaa.

Ihan kreisiä

Jalo pyrkimykseni elämässä on säilyttää mielenrauhani. Näin takaan viihtyisän elinympäristön sekä itselleni että lajitovereilleni. Tämän takia olen ottanut tavakseni lähikaupassa käyntiä pidemmillä matkoilla kuunnella musiikkia sympaattisen vanhanaikaisesta kannettavasta CD-soittimestani mahdollisimman kovalla. (Aivan! CD-soittimesta. Hajotkaa iPodeihinne, trendikkäät citysinkut.)

Tänä viikonloppuna minulle sattui käymään niin ikävästi, että uskollisen soittimeni paristoista loppui virta tyystin, enkä kyennyt ehtiä muistaa jaksaa laittaa niitä latautumaan missään vaiheessa. Koin aivan uudenlaisia asioita ja ääniä ympärilläni ja olin vähällä ahdistua. Esimerkiksi perjantai-iltapäivänä istuin muina miehinä raitiovaunussa, kun takanani istuva ihminen alkoi yhtäkkiä röhkiä villisti. Päättelin, että hänellä on varmasti jonkinlaisia hengitysvaikeuksia, sillä välillä häneen iski suunnaton yskänpuuska, minkä jälkeen hän jatkoi epämääräistä röhkimistä ja kurluttamista. Tunsin oloni vaivautuneeksi.

Samaisena iltana jälleen raitiovaunulla matkatessani hyräilin mielessäni Pet Shop Boysin It's a Sin-kappaletta ja yritin olla kiinnittämättä huomiotani kovaan ääneen päivän polttavista kysymyksistä esitelmöivään spu... hieman alkoholisoituneeseen laitapuolen kulkijaan (meille opetettiin lukiossa tällainen poliittisesti korrekti termi). Havahduin äkisti, kun taakseni sijoittunut pitkätukkainen mieshenkilö huokaisi, ähkäisi ja puuskahti istuutuessaan niin, että tukkani meni täysin sekaisin.

Unohdin välittömästi It's a Sin-kappaleen sanat ja tajuntaani alkoivat vihloa viereisessä penkissä keskustelevien naisten suhahtelevat ässät. Yhtäkkiä eräs mies alkoi hakata jalallaan lattiaa jonkun kuvitteellisen, tai ehkä hänen iPodistaan kuuluvan musiikin tahtiin. Lattia tömähteli, mies puuskutti, naiset suhahtelivat ja sangen alkoholisoitunut laitapuolen kulkija paasasi. Ihme sirkusta tuo joukkoliikenne, jos asiaan sattuu kiinnittämään huomiota.

Viikonlopun kulttuuritapahtumatkin tuli tarkastettua - nimittäin missikisat ja Superbowl. Minä en ymmärrä amerikkalaisesta "jalka" "pallosta" sitäkään vähää kuin muusta urheilusta, mutta onhan tuo niin massiivinen tapahtuma, että sitä voi katsella, jos ei nukkuisi muutenkaan.

Jopa curling ja kuviokellunta vaikuttavat täysin mielekkäiltä urheilulajeilta amerikkalaisen jalkapallon päättömään säntäilyyn verrattuna. Superbowlin katseleminen alkoi kyllästyttää välittömästi, kun itse peli alkoi. Päättelin, että ideana on ilmeisesti muodostaa rivejä ja juosta toisia päin. Tämän jälkeen joku viheltää pilliin, pelaajat hengailevat vapaamuotoisesti jonkin aikaa, ja sama tehdään uudestaan. (Kyllä te voitte yrittää selittää minulle, että se on oikeasti hieno laji, jossa strategia on kaiken A ja O. Lupaan antaa mielipiteellenne yhtä paljon painoarvoa kuin goottien näkemykselle kauniista ehostuksesta.)

Mitä missikisoihin tulee, rumia olivat, tietysti. En suostu ymmärtämään, että ne tätimäisiksi meikatut olennot televisiossa ovat suunnilleen ikäisiäni naishenkilöitä. Lisäksi hymyilivät kuin vähämieliset ja uimapuvut olivat rumia ja väärän kokoisia, taas.

Elektroniikan, linkkien ja sulkumerkkien riemuvoitto

Pop-musiikki tekee elämästä niin hauskaa! Menin lumisateessa tarpoen luennolle vahingossa kaksi tuntia liian aikaisin ja nauratti vain. Tuumin itsekseni, jotta voihan Princen pikkuhousut ja nauroin näin: tirsk tsihihi. Kahvihuuruissa on mukavaa olla ja eilinen tekniikkavitutuskin hälveni, kun tismalleen vuorokauden vaihduttua sain värkättyä asianmukaisen reiän palomuuriini tapeltuani mokoman kanssa useita tunteja.

Epäilen, että 31. tammikuuta on virallinen eletroniikkavääryyden päivä, sillä kovin monella muullakin tuntui olevan ongelmia elektronisten laitteiden kanssa. Pistäkää tuo päivä muistiin, ensi vuonna se palaa, sanokaa minun sanoneen. Ensi vuonna heitän koneeni järveen, ennen kuin ehdin menettää hermoni.

Seuraa tunteellista musiikkihehkuttelua ja vielä lisää linkkejä! Tiedän, että olette odottaneet jotain näin kiinnostavaa kärsimättömyydestä soikeana viikkokaudet.

Olin ihan onnesta vaaleanpunainen, kun huomasin, että pitkästä aikaa päivittyneen Fabulan linkin kautta löytämälleni Popjustice-sivustolle kirjoittaa Savage Gardenin ihanainen Darren Hayes, elämäni rakkaus. Allmusic ehdottaa ko. yhtyeen kanssa samantyylisiksi artisteiksi mm. Hansonia ja Spice Girlsiä ja toisaalta Jeff Buckleya sekä Aimee Mannia. Ylläribonuksena listalta löytyy vielä Jari Sillanpää, eli Siltsu, kuten minulla on häntä tapana kutsua. (Voisin laittaa linkin myös kaikkiin näihin artisteihin, mutta ehkä te osaatte itsekin käyttää Allmusicia, jos kiinnostaa.)

Savage Gardenin edustamaksi musiikkityyliksi mainitaan mm. Adult Contemporary. Aikuis-etuliite ei varsinaisesti ole ensimmäinen assosiaationi Savage Gardenista. Angstailin 13-vuotiaana To the Moon and Back -kappaleen tahtiin suurella tunteella. (Niin, minä olen aika nuori.) Ne olivat hyviä aikoja. Käytin ajoittain violettia huulipunaa.

Mikä helvetin musiikkityyli tuo Adult Contemporary on ylipäänsä olevinaan. Kerran luin väärin EBM:n EDM:ksi ja ehdotin lyhenteen selitykseksi Embarassing Dance Musicia. Käsitykseni mukaan EBM (Electornic Body Music - kuulostaa vähintään yhtä naurettavalta) ei kuitenkaan ole kaukana tuosta selityksestä, joten minun ei välttämättä tarvitse ruveta tekemään musiikkia perustaakseni uuden tyylilajin.