Ihan kreisiä

Jalo pyrkimykseni elämässä on säilyttää mielenrauhani. Näin takaan viihtyisän elinympäristön sekä itselleni että lajitovereilleni. Tämän takia olen ottanut tavakseni lähikaupassa käyntiä pidemmillä matkoilla kuunnella musiikkia sympaattisen vanhanaikaisesta kannettavasta CD-soittimestani mahdollisimman kovalla. (Aivan! CD-soittimesta. Hajotkaa iPodeihinne, trendikkäät citysinkut.)

Tänä viikonloppuna minulle sattui käymään niin ikävästi, että uskollisen soittimeni paristoista loppui virta tyystin, enkä kyennyt ehtiä muistaa jaksaa laittaa niitä latautumaan missään vaiheessa. Koin aivan uudenlaisia asioita ja ääniä ympärilläni ja olin vähällä ahdistua. Esimerkiksi perjantai-iltapäivänä istuin muina miehinä raitiovaunussa, kun takanani istuva ihminen alkoi yhtäkkiä röhkiä villisti. Päättelin, että hänellä on varmasti jonkinlaisia hengitysvaikeuksia, sillä välillä häneen iski suunnaton yskänpuuska, minkä jälkeen hän jatkoi epämääräistä röhkimistä ja kurluttamista. Tunsin oloni vaivautuneeksi.

Samaisena iltana jälleen raitiovaunulla matkatessani hyräilin mielessäni Pet Shop Boysin It's a Sin-kappaletta ja yritin olla kiinnittämättä huomiotani kovaan ääneen päivän polttavista kysymyksistä esitelmöivään spu... hieman alkoholisoituneeseen laitapuolen kulkijaan (meille opetettiin lukiossa tällainen poliittisesti korrekti termi). Havahduin äkisti, kun taakseni sijoittunut pitkätukkainen mieshenkilö huokaisi, ähkäisi ja puuskahti istuutuessaan niin, että tukkani meni täysin sekaisin.

Unohdin välittömästi It's a Sin-kappaleen sanat ja tajuntaani alkoivat vihloa viereisessä penkissä keskustelevien naisten suhahtelevat ässät. Yhtäkkiä eräs mies alkoi hakata jalallaan lattiaa jonkun kuvitteellisen, tai ehkä hänen iPodistaan kuuluvan musiikin tahtiin. Lattia tömähteli, mies puuskutti, naiset suhahtelivat ja sangen alkoholisoitunut laitapuolen kulkija paasasi. Ihme sirkusta tuo joukkoliikenne, jos asiaan sattuu kiinnittämään huomiota.

Viikonlopun kulttuuritapahtumatkin tuli tarkastettua - nimittäin missikisat ja Superbowl. Minä en ymmärrä amerikkalaisesta "jalka" "pallosta" sitäkään vähää kuin muusta urheilusta, mutta onhan tuo niin massiivinen tapahtuma, että sitä voi katsella, jos ei nukkuisi muutenkaan.

Jopa curling ja kuviokellunta vaikuttavat täysin mielekkäiltä urheilulajeilta amerikkalaisen jalkapallon päättömään säntäilyyn verrattuna. Superbowlin katseleminen alkoi kyllästyttää välittömästi, kun itse peli alkoi. Päättelin, että ideana on ilmeisesti muodostaa rivejä ja juosta toisia päin. Tämän jälkeen joku viheltää pilliin, pelaajat hengailevat vapaamuotoisesti jonkin aikaa, ja sama tehdään uudestaan. (Kyllä te voitte yrittää selittää minulle, että se on oikeasti hieno laji, jossa strategia on kaiken A ja O. Lupaan antaa mielipiteellenne yhtä paljon painoarvoa kuin goottien näkemykselle kauniista ehostuksesta.)

Mitä missikisoihin tulee, rumia olivat, tietysti. En suostu ymmärtämään, että ne tätimäisiksi meikatut olennot televisiossa ovat suunnilleen ikäisiäni naishenkilöitä. Lisäksi hymyilivät kuin vähämieliset ja uimapuvut olivat rumia ja väärän kokoisia, taas.