Tutkimuksemme naislaulun nykytilasta
Minun on nyt tunnustettava, että olen seurannut Idolsia jonkin verran viime aikoina. Saatan olla Suomen ainoa henkilö, joka pitää ko. kykykilpailun katselemisesta vasta siinä vaiheessa, kun itsestään liian suuria luulevat kyvyttömät häviäjät on karsittu pois.
Myötähäpeäkynnykseni on niin alhainen, että alkukarsintoja katsoessa on laitettava televisiota välillä kiinni tai äänettömälle ja juostava toisinaan eteiseen ja rallateltava itsekseen jotain, ettei kuule niin hyvin kokelaiden karmeaa ääntelyä. Myös eittämättömän hellyyttävä tapani katsella kauhuelokuvien pelottavia kohtauksia sormieni lomasta nostaa päätään Idolsin alkukarsintoja seuratessani.
Ensimmäisen Idols-kauden suosikkini oli suunnilleen kilpailun puolesta välistä lähtien Hanna Pakarinen. Harmi, että jotkut Suomen musiikkimaailman suuret nimet ovat tehneet Pakariselle huonoja biisejä, joissa hänen oikeasti miellyttävä ja persoonallinen äänensä kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien muidenkin tusinapoppareiden. Se siitä.
Toistaiseksi tämän vuoden suosikkini ovat ne kaksi rokkarikaveria, joista toinen on setämäinen ja parrakas ja toinen näyttää vähän kitukasvuiselta Jonne Aaronilta ilman meikkiä. Ovat lutusia. Lisäksi ylimääräisenä kuriositeettina kilpailemassa on (käsittääkseni edelleen) yksi omasta mielestäni hämmentävän paljon minun näköiseni - vaikkakin rumempi - tyttöshenkilö, joka on lähinnä vollottanut vuolaasti aina, kun olen ohjelmaa katsellut.
Tämän alustuksen jälkeen haluaisinkin palavasti ilmaista mielipiteeni laulamisesta ja lauluäänistä noin yleisesti. Muutamaakin Idols-jaksoa katsellessani olen ollut hämmentynyt siitä, miten paljon miellyttävämpää keskimäärin on kuunnella miespuolisten esiintyjien laulua. Olen hiljattain tullut siihen tulokseen, että tämä johtuu naiskokelaiden käsittämättömän ärsyttävästä tavasta kiekua kimeästi aina kun siihen on tilaisuus.
Ei kaiketi ole kiistäminen, etteikö esimerkiksi Christina Aguilera olisi teknisesti hyvä laulaja. (Voi toki olla, että jonku mielestä olisikin kiistäminen, mutta en ole tarpeeksi perehtynyt esittääkseni mitään huippuhyviä argumentteja suuntaan tai toiseen.) En kuitenkaan siedä hetkeäkään hyviä(kään) laulajia, joilla tuntuu olevan hillitön tarve todistella osaamistaan joka käänteessä venyttämällä joka nuottia ja ad-libbaamalla siinä määrin, että kuuntelijan tekee mieli tunkea äänirauta silmänsä kautta aivoihin.
Minusta on typerää ja suorastaan moukkamaista se, että joku on vaivalla laulajalle kirjoittanut kauniin melodian ja sitten sitä pitää muokata tunnistamattomaksi kiljumalla joka kohdassa jotain ylimääräistä niin, että silmät pullistuvat päästä ja silikonitissit räjähtävät. Väärin!
Tutkittuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että miehillä on tällaiseen ylimääräiseen kiekumiseen ja rallatteluun vähemmän taipumusta kuin naisilla. Miehilläkin kieltämättä on toisinaan tapana laulaa kimeähkösti, mutta se ei yleensä ole yhtä ikkunalaseja ja korvia särkevän kuuloista tuskaisan kimeää ulinaa kuin naisten vastaava. Minusta se naisten ulina kuulostaa aina niin tuskalliselta, että tekee pahaa kuunnellakin. Niin kuin olisi äänen muodostaminen jotenkin kohtuuttoman vaikeaa. Tasa-arvon nimissä pitänee kuitenkin sanoa, että vastaavanlaisia tunteita herää joidenkin miestenkin laulua kuunnellessa, jos kovasti pinnistelyksi menee.
Silloin joskus ennen vanhaan oli mahtavan hienoja Jazz-laulajattaria, jotka malttoivat hienostuneesti osoittaa paremmuutensa laulamalla ihan vaan hyvin ja kauniisti, sen kummemmin kiekumatta ylimääräisiä. Ylimääräisessä kiekumisessa onkin juuri se ärsyttävä piirre, että se on jotenkin hyvin mautonta ja itsetarkoituksellista diivailua, joka ei ainakaan minusta tuo esitettyyn musiikkikappaleeseen mitään lisäarvoa. Tekisi mieli lyödä Christina Aguileraa tiiliskivellä naamaan joka kerta, kun kuulen Ain't No Other Man -kappaleen alun.
Noin muuten minusta naisten pitäisi karjahdella, kiljahdella, huutaa ja rääkyä musiikissa enemmän, mutta mokomaa kieuntaa en kestä hetkeäkään. Ulvoa saa, jos sen tekee samaan tapaan kuin esimerkiksi Tori Amos ja kimittäminenkin on ihan paikallaan, jos sattuu olemaan Kate Bush. Oma - eikä lainkaan nöyrä - mielipiteeni on se, että kannattaa kuunnella Yeah Yeah Yeahsia, koska niillä on sellainen naisvokalisti kuin kuuluukin olla, ja jos noin muuten ei pidä ko. yhtyeestä, ei selvästi ymmärrä elämästä mitään. (Merkinnän alkuperäinen tarkoitus ei varsinaisesti ollut hehkuttaa ko. yhtyettä, mutta en ilmeisesti kykene välttämään sitä nykyään.)
Myötähäpeäkynnykseni on niin alhainen, että alkukarsintoja katsoessa on laitettava televisiota välillä kiinni tai äänettömälle ja juostava toisinaan eteiseen ja rallateltava itsekseen jotain, ettei kuule niin hyvin kokelaiden karmeaa ääntelyä. Myös eittämättömän hellyyttävä tapani katsella kauhuelokuvien pelottavia kohtauksia sormieni lomasta nostaa päätään Idolsin alkukarsintoja seuratessani.
Ensimmäisen Idols-kauden suosikkini oli suunnilleen kilpailun puolesta välistä lähtien Hanna Pakarinen. Harmi, että jotkut Suomen musiikkimaailman suuret nimet ovat tehneet Pakariselle huonoja biisejä, joissa hänen oikeasti miellyttävä ja persoonallinen äänensä kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien muidenkin tusinapoppareiden. Se siitä.
Toistaiseksi tämän vuoden suosikkini ovat ne kaksi rokkarikaveria, joista toinen on setämäinen ja parrakas ja toinen näyttää vähän kitukasvuiselta Jonne Aaronilta ilman meikkiä. Ovat lutusia. Lisäksi ylimääräisenä kuriositeettina kilpailemassa on (käsittääkseni edelleen) yksi omasta mielestäni hämmentävän paljon minun näköiseni - vaikkakin rumempi - tyttöshenkilö, joka on lähinnä vollottanut vuolaasti aina, kun olen ohjelmaa katsellut.
Tämän alustuksen jälkeen haluaisinkin palavasti ilmaista mielipiteeni laulamisesta ja lauluäänistä noin yleisesti. Muutamaakin Idols-jaksoa katsellessani olen ollut hämmentynyt siitä, miten paljon miellyttävämpää keskimäärin on kuunnella miespuolisten esiintyjien laulua. Olen hiljattain tullut siihen tulokseen, että tämä johtuu naiskokelaiden käsittämättömän ärsyttävästä tavasta kiekua kimeästi aina kun siihen on tilaisuus.
Ei kaiketi ole kiistäminen, etteikö esimerkiksi Christina Aguilera olisi teknisesti hyvä laulaja. (Voi toki olla, että jonku mielestä olisikin kiistäminen, mutta en ole tarpeeksi perehtynyt esittääkseni mitään huippuhyviä argumentteja suuntaan tai toiseen.) En kuitenkaan siedä hetkeäkään hyviä(kään) laulajia, joilla tuntuu olevan hillitön tarve todistella osaamistaan joka käänteessä venyttämällä joka nuottia ja ad-libbaamalla siinä määrin, että kuuntelijan tekee mieli tunkea äänirauta silmänsä kautta aivoihin.
Minusta on typerää ja suorastaan moukkamaista se, että joku on vaivalla laulajalle kirjoittanut kauniin melodian ja sitten sitä pitää muokata tunnistamattomaksi kiljumalla joka kohdassa jotain ylimääräistä niin, että silmät pullistuvat päästä ja silikonitissit räjähtävät. Väärin!
Tutkittuani asiaa olen tullut siihen tulokseen, että miehillä on tällaiseen ylimääräiseen kiekumiseen ja rallatteluun vähemmän taipumusta kuin naisilla. Miehilläkin kieltämättä on toisinaan tapana laulaa kimeähkösti, mutta se ei yleensä ole yhtä ikkunalaseja ja korvia särkevän kuuloista tuskaisan kimeää ulinaa kuin naisten vastaava. Minusta se naisten ulina kuulostaa aina niin tuskalliselta, että tekee pahaa kuunnellakin. Niin kuin olisi äänen muodostaminen jotenkin kohtuuttoman vaikeaa. Tasa-arvon nimissä pitänee kuitenkin sanoa, että vastaavanlaisia tunteita herää joidenkin miestenkin laulua kuunnellessa, jos kovasti pinnistelyksi menee.
Silloin joskus ennen vanhaan oli mahtavan hienoja Jazz-laulajattaria, jotka malttoivat hienostuneesti osoittaa paremmuutensa laulamalla ihan vaan hyvin ja kauniisti, sen kummemmin kiekumatta ylimääräisiä. Ylimääräisessä kiekumisessa onkin juuri se ärsyttävä piirre, että se on jotenkin hyvin mautonta ja itsetarkoituksellista diivailua, joka ei ainakaan minusta tuo esitettyyn musiikkikappaleeseen mitään lisäarvoa. Tekisi mieli lyödä Christina Aguileraa tiiliskivellä naamaan joka kerta, kun kuulen Ain't No Other Man -kappaleen alun.
Noin muuten minusta naisten pitäisi karjahdella, kiljahdella, huutaa ja rääkyä musiikissa enemmän, mutta mokomaa kieuntaa en kestä hetkeäkään. Ulvoa saa, jos sen tekee samaan tapaan kuin esimerkiksi Tori Amos ja kimittäminenkin on ihan paikallaan, jos sattuu olemaan Kate Bush. Oma - eikä lainkaan nöyrä - mielipiteeni on se, että kannattaa kuunnella Yeah Yeah Yeahsia, koska niillä on sellainen naisvokalisti kuin kuuluukin olla, ja jos noin muuten ei pidä ko. yhtyeestä, ei selvästi ymmärrä elämästä mitään. (Merkinnän alkuperäinen tarkoitus ei varsinaisesti ollut hehkuttaa ko. yhtyettä, mutta en ilmeisesti kykene välttämään sitä nykyään.)
lähettänyt Eräs Saara
12:42 ap.
12 kommenttia
