Viiden pennin bisnespuheen oppitunti

Monet meistä haluavat vaikuttaa tärkeämmiltä kuin ovatkaan, ja tapoja siihen on monia. Työelämässä päteminen vaikuttaa usein ilmenevän ns. paskapuherekisterillä, jota varmasti itse kukin huomaa käyttävänsä ajoittain virallisissa yhteyksissä. Itse olen pistänyt merkille muutamia hyvin tavallisia puhekielen virallisuusilmentymiä, jotka suoraan sanoen ottavat minua helvetisti päähän.

1. Käsittämättömän turha sanojen toistelu
"Terve."
"Terve, terve."
"Meillä olisi tässä tällainen tarjous... tarjous, joka pitäisi saada... saada tuota tänään lyötyä... lyötyä lukkoon."
"Jahas, no katsotaan... katsotaan."
"Että tällaista... tällaista olis."
"Joo-o, joo-o."
"Kyllä, kyllä."
"Minun pitää tätä tuota katsoa... katsoa tuon meidän toimitus... toimitusjohtajan kanssa."

Lukkoon lyöminen on muuten myös vähän rasittava sanonta, mutta siis tuollaista hankalaa toistelua on aivan järjettömän tuskastuttavaa kuunnella.

2. Puoli
"Meillä on kyllä vähän kehittämistä vielä tossa mainospuolella, mutta siitä tiedetään enemmän, kun saadaan sitten tuon myyntipuolen budjetti tietoon tuolta tutkimuspuolelta."

Ai mikä puoli? Ai takapuoli? Ai mielipuoli vai? Menkää nyt jo vittuun niiden puolienne kanssa tai vedän pataan.

3. Lähdetään
Tänä vuonna meillä on tarkotus lähteä tarjoamaan tätä ideaa, jota lähdetään kehittämään tällaiselta asiakaslähtöiseltä pohjalta. (Juu, tämä "-lähtöinen" on ihan samaa sarjaa.)

Tervemenoa vaan. Lähtekää keskenänne.

4. Äänen madaltaminen
Tämä on sikäli mielenkiintoinen ilmiö, että monet ihmiset eivät ilmeisesti huomaa madaltavansa ääntään ja vieläpä laskevansa äänenkorkeuttaan lausuman loppua lähestyttäessä siten, että ääni alkaa korista ja kuulostaa ikävältä. Uutistenlukijatkin tekevät tätä. Oikein tuntee vatsanpohjassa, miten yritetään olla uskottavia. Ai että.

5. Sanasto
Ei voi jättää toki mainitsematta varsinaista alan-kuin-alan slangia, joka tarkoittaa sitä, että mistään ei voi puhua niiden oikeilla nimillä. Mitäs jos rupeaisin kutsumaan vaikka paskalla käymistä sisällöntuotannoksi. Se on usein tuottoisampaakin.

Voisiko joku lisäksi keksiä deadlinelle jonkun kätevän suomennoksen? Ainejärjestön lehdelle terveisiä, että "kalmanlinja" ei kuulosta kovin uskottavalta.

Missä se messi on?

Katsoin Oscar-gaalan televisiosta, koska satuin valvomaan ja se tuli sieltä. Yhtäkään mistään ehdolla olevista elokuvista en ollut nähnyt, sillä elokuvissa käyminen on röyhkeän kallista, enkä ole muutenkaan kovin ajankohtainen henkilö, joten kiinnostus oli sikäli vähäinen. Jon Stewart oli ihan hauska.

Muistan ennenkin seuranneeni jotain vastaavanlaista televisiosta, ja kaikesta amerikkalaisesta hapatuksesta huolimatta hätäisen ja halvan oloisesti kasaan kyhätty suomalainen kisastudio tuntuu aina olevan heikoin lenkki näissä lähetyksissä.

Juontajana oli muistaakseni jopa Jyrkin loppuajoista ja ilmeisesti ainakin KissFM:ltä tuttu Jussi Heikelä, joka on jotenkin järkyttävän vaivaannuttavaa katseltavaa. Studiomeininkihän ei pysynyt yhtään halussa ja vähän väliä keskeyteltiin milloin kenenkin puheita, kun piti siirtyä takaisin jenkkilähetykseen. No ei kai sinä vielä mitään, paitsi että voisi sen paremminkin hoitaa.

En oikein osaa määritellä sitä, mikä tämän henkilön juontamis- ja etenkin haastattelutyylissä on niin vaivaannuttavaa. Haastattelijanhan ei tarvitse periaatteessa tietää mistään mitään, vaan esittää maallikkona ne typerät ja kysymykset, jotka kiinnostavat muita maallikoita, jotka ohjelmaa katsovat. Heikelä vaikutti siltä, että yrittää epätoivoisesti olla messissä leffagurujen leffajutuissa, mutta sanoo koko ajan jotain vähän noloa. Kommentaattorit vaivaantuivat, minä vaivaannuin, ja koko asetelma oikeastaan huvitti minua suuresti.

Vähän niin kuin Suomi yrittää olla tosi messissä kaikessa, mutta on epäcoolisti ihan fiiliksissä kun joku puolijulkimo tietää, missä on Helsinki, koska loppujen lopuksi Suomi tietää, ettei ketään kiinnosta. Sekin on hieman vaivaannuttavaa.

Grammyista haluaisin kommentoida sen verran, että saanhan minä käyttää samanlaista asua kuin Tina Turner, sitten kun olen 68-vuotias? Tai ylipäänsä ikinä?

Tämänkin huippuajankohtaisen ja ehdottoman terävän populaarikulttuurikatsauksen teille tarjosi Erään Saaran tutkimukset. Oh yeah.

Rotten-Koivuniemi 6-0

Yläasteikäisenä käytin huomattavan määrän aikaa ja aivokapasiteettia siihen, että saisin hiukseni nousemaan kohti taivasta ja lukuisia ilmansuuntia kuin Johnny Rottenilla konsanaan. Tupeerasin, töhöttelin, pöyhin, suihkuttelin, muotoilin ja föönasin kuontaloani huomattavalla intensiteetillä, mutta mielestäni hiukset olivat silti aina lytyssä.

Sittemmin into näyttää huomiota herättävän typerältä on hieman laantunut, ja nyt kun toivoisi, että kuontalo pysyisi hetken aikaa aloillaan ja vähän viimeisimmästä muotoilusta kasvaisi, näytän aamuisin herätessäni lähinnä tältä.

Iltapäivällä krapulan hälvetessä totesin kuitenkin, että paskat, ja suihkuttelin lainahiuslakalla loputkin hiuksista pystyyn. Naurettavan suuret aurinkolasit ja jonkinlainen suorakutrista afroa muistuttava pehko päässäni palasin hetkeksi nuoruusvuosiini Espoossa, mikä oli sikäli sopivaa, että olin Espoossa.

Kampaaja, joka leikkasi hiukseni noin kuukausi sitten sillä tapaa päin helvettiä, että näytin lähinnä Paula Koivuniemeltä, on nyttemmin mitä ilmeisimmin mennyt konkurssiin, pidätetty, poistunut maasta tai kuollut. Oikein hänelle, joka tapauksessa. Koivuniemitilanne korjattiin paria tuntia myöhemmin omassa kylpyhuoneessa partakoneenterällä huolestuttavasti sohien - kuin villeinä teinivuosina konsanaan.

Kadonneen Saaran mysteeri

Olen ilmeisesti räjähtänyt yöllä kylpyhuoneeseeni.

Liian modernia

Ihastelin ruokaa laittaessani munakellon kätevyyttä siinä määrin, että päätin kirjoittaa siitä blogiini. En ole itse koskaan omistanut munakelloa, eikä sellaista hienoutta ollut perheenikään keittiössä koskaan. Toisaalta äiti teki aina perunamuusin sauvasekoittimella (virhe numero yksi!), joten keittiöelämämme ei muutenkaan ollut järin edistynyttä.

Joka tapauksessa munakelloa ajoittain käyttäneenä olen täysin haltioitunut siitä, että joku piippaa, kun kahvi on hautunut tai spagetti on valmista. Minulla ei ole nähkääs yleensä tapana tehdä asioita kovin käytännöllisesti, ja kotona kokkaillessani luotankin vahvasti esimerkiksi biisien pituuksien mukaan arvioituihin kokkausaikoihin ja tiuhaan tarkistukseen tai testailuun.

Otettuani uunista pahasti kuivahtaneen pellillisen neulamuikkuja, tulin siihen tulokseen, että toisinaan on kuitenkin parempi ravata muutaman minuutin välein uunin luukulla kuin mikäkin sähköjänis, sen sijaan että luottaisi näihin nykyajan hömpötyksiin. Perkele.