Last 20 Searchengine Referrers

"minulla on harrastus ruotsiksi"

Tutkimuksemme videopeleistä ja kärsimättömyydestä

Viikonloppu on peruttu! Kärvisteltyäni eilen yhtäaikaisesti krapulatuskissa, kuukautiskivuissa ja epämääräisen esiflunssan kourissa jäljelle on jäänyt entistä voimakkaampi flunssaisuus, kuumeilu ja etenkin yleinen tylsyys. Kenenkään ei pitäisi tuijottaa näin paljon televisiota.

No, koska tänään on ollut poikkeuksellisen tylsää, olen viettänyt paljon aikaa internetissä, jossa on käyty keskustelua muun muassa videopeleistä. Minä olen kautta aikojen ollut todella huono kaikissa mahdollisissa peleissä - pasianssista jalkapalloon. Erityistä kyvyttömyyttä osoitan kuitenkin kaikissa peleissä, jotka liittyvät elektronisiin vempeleisiin.

Syytän kaikesta köyhää lapsuuttani ja sitä, ettei meillä ollut koskaan varaa ostaa Nintendoa. Jos olisin pienestä pitäen tottunut ohjailemaan ruudulla hilluvia pikku-ukkoja kapulan välityksellä, en ehkä olisi niin mahdottoman huono hahmottamaan ruudulla tapahtuvan liikkeen ja käsieni toiminnan yhteyttä.

Lainasin jo jonkin aikaa sitten kokeilumielessä Gamecuben ja muutaman pelin eräältä toveriltani. Paria peliä jaksoin kokeilla - Harvest Moonia pelasin jopa useampaan otteeseen ennen kuin kyllästyin. Resident Evilin kohdalla menetin kuitenkin hyvin nopeasti hermoni seiniä päin kävelemiseen ja ruudulla liikkuvan hahmon yleiseen vammaisuuteen, jota yhteensopimattomuuteni ohjaimen kanssa aiheutti.

Toistaiseksi kuutio on siis lähinnä hengaillut TV:n kulmalla pölyttymässä. Vaatii suunnattoman tylsyyden kulminaatiopisteen, kunnes kosken siihen uudestaan. (Ehkä siis huomenna.)

Traagista tässä on se, että esimerkiksi tällaisina tylsinä flunssaisina iltoina tai ankeina krapulapäivinä tuhlaisin kernaasti aikaani johonkin muuhunkin kuin summittaiseen nettisurfailuun ja vielä summittaisempaan TV:n tuijottamiseen. Lisäksi nämä pelit kuulostavat ja näyttävät niin jännittäviltä! Kynnys ostaa minkäänlaista pelikonsolia on kuitenkin kohtalaisen suuri, jos on yleisesti kyvytön ja lisäksi pohjattoman kärsimätön oman kyvyttömyytensä suhteen.

Jos joskus päätän kasvaa henkisesti, kuten naistenlehdissä aina tehdään, hankkiudun eroon tästä kärsimättömyydestä, jonka takia en pelaamisen lisäksi ole koskaan oppinut esimerkiksi laskemaan matematiikkaa, soittamaan kitaraa tai mitään muutakaan soitinta kunnolla tai ompelemaan vaatteita.

(Guitar Herossa olen muuten alkanut hiljattain olla jo ihan siedettävän hyvä tahkottuani sitä maanisesti läpi parin päivän ajan toisaalla tylsäillessäni.)

Puolikryptinen päiväkirja- ja avautumismerkintä

Pakkoko sitä on ihmisen itsekseen velloa epämääräisessä krapulamasennuksessa myöhään iltaan asti? Tai pakko on, kun ei ole rahaa eikä tekemistä, puhtia, pontta saati mielenkiintoa mihinkään. Eikä etenkään muuten ole kaljaa, tupakkaa tai suklaata.

Minä tykkään suurennella tunnetiloja tarpeettomasti. Se tekee elämästä jännittävämpää, mutta on huomattavasti virkistävämpää silloin, kun tunnetilat ovat lähtökohtaisesti miellyttäviä.

Kun nyt kerran masentaa ja korpeaa, niin ollaan sitten kerrassaan kunnolla kurjuuden ku... (kurimuksessa? tässä on nyt vähän liikaa alkusointua). Ah, surkeus, mi' sielun täyttää! Asuntoa en kiusallanikaan siivoa, mitään mielialaa parantavaa musiikkia kieltäydyn kuuntelemasta ja ihan tahallani valvonkin vielä myöhään, etten ole sitten huomennakaan virkeänä toimistolla.

Töissä en ole kokenut osaavani saati saavani aikaan mitään nyt pariin viikkoon, mutta seuraavassa käyntikortissani saa luvan lukea pilkunviilaajan sijasta "kääntäjä, toimittaja, valkokuvamalli, toimitussihteeri, toimituspäällikkö, sihteeri, puhelinvastaaja ja kahvinkeitin". Työtoveri ehdotti edellisen tiivistämistä muotoon "ihana ja monipuolinen yleisosaaja". On ne niin lutusia.

Niin, toisaalta ei hävetä niin paljon, kun sen sijaan masentaa. Jonain päivänä minä vain lakkaan häpeämästä krapulassa. Olen jo tehnyt töitä sen eteen! (Mitä se sitä paitsi minulle kuuluu, jos joku tulkitsee "näillä leveysasteillako on henkilön asuttava saatana"-sadatteluni siten, että pidän Tamperetta jotenkin erityisesti kylmempänä ja pohjoisempana kaupunkina kuin Helsinkiä. Älkää nyt viitsikö! Yritän päästä tästä yli.)

Olen alkanut teititellä muita ja puhua itsestäni kuninkaallisesti monikossa. Aluksi se oli hauskaa, mutta nyt en pysty enää lopettamaan.

Minä en enää ikinä tee yhtään mitään

Kyse lienee harjoittelun puutteesta tai sitten olen tulossa vanhaksi, mutta ei tällaista krapulaa voi olla olemassa. Huono olo on minimaalinen, mutta tärisyttää, pyörryttää ja sydän tykyttää senkin edestä. Olin päättävinäni, etten panosta sen kummemmin, vaan annan lattian olla pölyinen, tiskien virua altaassa, lakanoiden haista seksiltä ja itseni näyttää juuri niin krapulaiselta kuin olenkin.

Imuroin ja meinasin kuolla. Vaihdoin lakanat ja meinasin etenkin kuolla. Hirveällä intensiteetillä poistin eilistä ripsiväriä, kunnes tajusin, että silmänaluseni ovat oikeasti niin mustat. Paljonko on hyötyä tästä, jos vieras jää ovelle kolkuttelemaan, kun Eräs Saara viruu sinervänä ja hengettömänä lattialla nuoruuden rusotus poskiltansa kaikonneena?

Vaikean priorisointikysymyksen äärellä tulin siihen tulokseen, ettei kukaan ole varsinaisesti kieltänyt kahvin juomista suihkussa. Jos päätätte joskus kokeilla, muistakaa pitää kahvikuppi poissa suihkun alta, tai laimenee sumppi kummasti.

En sentään tiskannut - rajansa kaikella.

Tunnin päästä pitäisi olla kävelemässä Pasilan asemalle leikkimään vastaanottokomiteaa. Pitäisikö varmuuden vuoksi soittaa ambulanssi jo nyt?

Tutkijaryhmämme suosittelee harmaaseen sunnuntaikrapulaan Andrew Birdiä, etenkin kappaletta Heretics.

Thank god it's fatal.

EDIT: Katsopas, kyllä se huono olokin sieltä tulee, kun vaan ajattelee syömistä.

Motiivini ovat paljon syvällisemmät

Tutkimustemme mukaan vallankumousta ei kannata aloittaa pikkukaupungin lukiorakennuksesta, sillä se nyt vaan ei ole kovin uskottavaa. Ihmisten tappamisen ei edes pitäisi olla poliittista missään yhteydessä, sillä siitä seuraa lähinnä se, että ihmisiä kuolee.

Ja samaan aikaan toisaalla lahdataan vielä paljon poliittisemmin ja syvällisemmin motiivein moninkertaisesti porukkaa ihan luvan kanssa ja käskystä. Se on minusta häiriintynyttä ja huolestuttavaa.

Paskat jämäpalat teille tarjoaa tilapäistoimituspäällikkö E. S.

Tällä hetkellä minua lohduttaa se, että käsitykseni mukaan monet muutkin työpaikat toimivat siten, että ihmiset, jotka eivät tiedä mitä tekevät, yrittävät nopeasti saada kasaan jotain toivottua lopputulosta muistuttavaa. Moni ei ehkä arvaisi mahdollisesti yllättävän koherentin tuotoksen perusteella, millaisella sähläyksellä, virittelyllä ja paniikinomaisella säädöllä eräskin lehti on kasaan kursittu.

"Keksipä kanteen joku hyvä otsikko."
"Enhän mä tiedä, mitä siellä lehdessä edes on?"
"Ihan mitä sattuu! Ihan kaikkea mitä ollaan kasaan saatu kursittua! Ei minkäänlaista yhteinäistä linjaa!"
"No laita siihen että paskat jämäpalat."

Tällaista tämä on, mutta ensi viikon alussa minä lomailen. Älkää nyt kuitenkaan turhaan odottako kieli pitkällä mitään blogipäivityksiä (sinäkin siellä, joka päivät pitkät istut tietokoneella runkkaamassa F5-nappia Erään Saaran tutkimuksissa, häpeäisit!), sillä minulla on mielessäni jotain aivan muita aktiviteetteja kuin teidän viihdyttämisenne - nimittäin itseni viihdyttäminen!