Puolikryptinen päiväkirja- ja avautumismerkintä
Pakkoko sitä on ihmisen itsekseen velloa epämääräisessä krapulamasennuksessa myöhään iltaan asti? Tai pakko on, kun ei ole rahaa eikä tekemistä, puhtia, pontta saati mielenkiintoa mihinkään. Eikä etenkään muuten ole kaljaa, tupakkaa tai suklaata.
Minä tykkään suurennella tunnetiloja tarpeettomasti. Se tekee elämästä jännittävämpää, mutta on huomattavasti virkistävämpää silloin, kun tunnetilat ovat lähtökohtaisesti miellyttäviä.
Kun nyt kerran masentaa ja korpeaa, niin ollaan sitten kerrassaan kunnolla kurjuuden ku... (kurimuksessa? tässä on nyt vähän liikaa alkusointua). Ah, surkeus, mi' sielun täyttää! Asuntoa en kiusallanikaan siivoa, mitään mielialaa parantavaa musiikkia kieltäydyn kuuntelemasta ja ihan tahallani valvonkin vielä myöhään, etten ole sitten huomennakaan virkeänä toimistolla.
Töissä en ole kokenut osaavani saati saavani aikaan mitään nyt pariin viikkoon, mutta seuraavassa käyntikortissani saa luvan lukea pilkunviilaajan sijasta "kääntäjä, toimittaja, valkokuvamalli, toimitussihteeri, toimituspäällikkö, sihteeri, puhelinvastaaja ja kahvinkeitin". Työtoveri ehdotti edellisen tiivistämistä muotoon "ihana ja monipuolinen yleisosaaja". On ne niin lutusia.
Niin, toisaalta ei hävetä niin paljon, kun sen sijaan masentaa. Jonain päivänä minä vain lakkaan häpeämästä krapulassa. Olen jo tehnyt töitä sen eteen! (Mitä se sitä paitsi minulle kuuluu, jos joku tulkitsee "näillä leveysasteillako on henkilön asuttava saatana"-sadatteluni siten, että pidän Tamperetta jotenkin erityisesti kylmempänä ja pohjoisempana kaupunkina kuin Helsinkiä. Älkää nyt viitsikö! Yritän päästä tästä yli.)
Olen alkanut teititellä muita ja puhua itsestäni kuninkaallisesti monikossa. Aluksi se oli hauskaa, mutta nyt en pysty enää lopettamaan.
Minä tykkään suurennella tunnetiloja tarpeettomasti. Se tekee elämästä jännittävämpää, mutta on huomattavasti virkistävämpää silloin, kun tunnetilat ovat lähtökohtaisesti miellyttäviä.
Kun nyt kerran masentaa ja korpeaa, niin ollaan sitten kerrassaan kunnolla kurjuuden ku... (kurimuksessa? tässä on nyt vähän liikaa alkusointua). Ah, surkeus, mi' sielun täyttää! Asuntoa en kiusallanikaan siivoa, mitään mielialaa parantavaa musiikkia kieltäydyn kuuntelemasta ja ihan tahallani valvonkin vielä myöhään, etten ole sitten huomennakaan virkeänä toimistolla.
Töissä en ole kokenut osaavani saati saavani aikaan mitään nyt pariin viikkoon, mutta seuraavassa käyntikortissani saa luvan lukea pilkunviilaajan sijasta "kääntäjä, toimittaja, valkokuvamalli, toimitussihteeri, toimituspäällikkö, sihteeri, puhelinvastaaja ja kahvinkeitin". Työtoveri ehdotti edellisen tiivistämistä muotoon "ihana ja monipuolinen yleisosaaja". On ne niin lutusia.
Niin, toisaalta ei hävetä niin paljon, kun sen sijaan masentaa. Jonain päivänä minä vain lakkaan häpeämästä krapulassa. Olen jo tehnyt töitä sen eteen! (Mitä se sitä paitsi minulle kuuluu, jos joku tulkitsee "näillä leveysasteillako on henkilön asuttava saatana"-sadatteluni siten, että pidän Tamperetta jotenkin erityisesti kylmempänä ja pohjoisempana kaupunkina kuin Helsinkiä. Älkää nyt viitsikö! Yritän päästä tästä yli.)
Olen alkanut teititellä muita ja puhua itsestäni kuninkaallisesti monikossa. Aluksi se oli hauskaa, mutta nyt en pysty enää lopettamaan.
lähettänyt Eräs Saara
11:36 ip.
4 kommenttia:
Siihen häpeään kyllä tottuu Saaraseni. Sitä niinkus karaistuu.
Tuli tuossa vuosisata sitten mieleen, että oletko täysin lopettanut tuon yhden kanavan jolla yhteyttä voi jollakin tavalla pitää? Ei sillä että kiinnostaisi sen kummemmin, mutta kiinnostaa ihan vitusti jos moinen on kadonnut! (Ja tuo spämmivahvenne on aika vitusta myös jos ei muu ole.)
Tääh? Asuksää Tamprel nykyään? Vai käytkö vain töissä?
Mitä ihmeen päättelyä tuo nyt on olevinaan!
Ei, en käy töissä Tampereella enkä etenkään asu siellä. Kunhan nyt olen parina viikonloppuna vieraillut.
Olen hämmentynyt.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu