Syntymäpäiväreportaasi

Syntymäpäivääni edeltävänä lauantaina tein paljon töitä. Myös syntymäpäivänäni tein töitä. Ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi Beatles-aiheisia jääkaappimagneetteja. Ystävältäni sain kanteleen. Syntymäpäivän aamuna sängyssäni oli miellyttävä syntymäpäiväyllätys, ei siitä sen enempää.

En ole vieläkään kovin vanha.

Ei tässä muuta. Ilmoja pidelly. Hyttyset on vähän syöneet.

No ku en ny muuta keksi ni mää teen sen meemin, joka on kiertäny. Mutta minäpä teenkin ihan joka version!

1. Yksi, joka muutti elämäsi

Levy: Pearl Jamin Yield - yksi ensimmäisistä, jonka koskaan hankin. (Musiikin suhteen olen myöhäiherännäinen. Ei meillä kotona piitlesejä kuunneltu, itse on pitänyt ottaa kaikesta selvää!) Tämän myötä tajusin että musiikista voi diggailla.
Kirja: Kafkan Oikeusjuttu. Ensimmäinen "oikea" romaani, jonka luin (kun Neiti etsiviä ei lasketa) ja myöhemminkin hyväksi kirjaksi osoittautunut.
Elokuva: No ei kyllä tule millään mieleen mitään elokuvaa, joka niin kummasti olisi vaikuttanut. Ehkä minä en ole elokuvaihmisiä.

2. Yksi, jonka olet kuunnellut/katsonut/lukenut enemmän kuin kerran

Levy: Luulen, että ainakin viimeisen kahden vuoden sisällä ihan eniten on soittimessa pyörinyt Beatlesin Abbey Road.
Kirja: Näitäkin on useampia, mutta eniten on tainnut kulua Michel Tournierin Keijujen kuningas, siitä kun kovasti aina löytää jotain uutta ihmeteltävää.
Elokuva: Tasoissa 15 katsomiskerralla ovat John Cameron Mitchellin Hedwig and the Angry Inch sekä Terry Gilliamin ohjaama Fear and Loathing in Las Vegas, eli kaksi aika ehdotonta lempielokuvaani. Noin muuten en ymmärrä elokuvien katsomista useita kymmeniä kertoja. Kanssani samassa lukiossa oli joku urpo, joka oli katsonut Matrixin sata kertaa oikeasti. Sielläpä niitä urpoja riitti muutenkin.

3. Yksi, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle

Sillä pääsisikin jo pitkälle, jos saisi ottaa mukaan kaikkia yhden - ja tarvittavat laitteet elokuvan katseluun ja musiikin kuunteluun sitten vielä.
Levy: Pitäisi ehkä ottaa vaikka Nick Draken Pink Moon, että voisi tuskissaan sitten haikeilla ja itkeskellä kun on yksin ja kurjaa ja masentaa.
Kirja: Lauri Viidan Kukunor olisi hyvä. Sen voisi opetella ulkoa sitten ja lausua itsekseen ääneen ja vähitellen seota... mistä tuli mieleeni, että Pink Floydin Dark Side of the Moon ei ehkä sekään olisi huono valinta autiosaarilevyksi.
Elokuva: Harvey Fiersteinin ohjaaman Torch Song Trilogyn ottaisin, niin voisin sitten katsella lukemattomia kertoja ja toivoa, että se loppuu ehkä sittenkin jollain katsomiskerralla eri tavalla.

4. Yksi, joka teki sinusta hupakon.

Oi, minä olen täysi hupakko.
Levy: Queenin A Day at the Races, ehkä.
Kirja: Minä luen vain vakavamielisiä ja synkeitä kirjoja, ei niistä tule hupakoksi!
Elokuva: On ehkä vastattava The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert

5. Yksi, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin

Levy: Kyllä Nick Drake on koko tuotantonsa voimin aika hyvä itkettämään, jos niikseen tulee.
Kirja: Itken harvakseltaan, mutta James Baldwinin Tell Me How Long the Train's Been Gone -kirjassa oli niin osuvasti kuvattu kohtaus, että taisi olla pala kurkussa sitä lukiessa kyllä.
Elokuva: Ihan ainoa minua oikeasti itkettänyt elokuva on ollut aiemmin mainittu Torch Song Trilogy. Olin krapulassa! Lähellä se on ollut parin muunkin elokuvan kanssa, kyllä.

6. Yksi, jonka toivoisit tulleen tehdyksi

Levy: Aika monia kuolleita tulee mieleen tässä. Nick Drake esiintyy kohta jokaisessa vastauksessa, mutta olisi se nyt edes siihen 27 ikävuoteen asti voinut elää ja yhden levyn vielä pyöräyttää maailmalle. Edes!
Kirja: Daniil Harms olisi voinut joutessaan kirjoittaa kokonaisen romaanin, jossa ei olisi mitään järkeä. Se voisi sitten olla sellainen legendaarinen teos, jota kukaan ei oikeasti pysty lukemaan (kuten Alastalon salissa...). Ja voisivat sitten jotkut kirjallisuuden opiskelijat väittää ymmärtävänsä sitä. Se olisi minusta hauskaa.
Elokuva: Niitä on minusta ihan kylliksi hyviä.

7. Yksi, jota et toivoisi tehdyn

Levy: Mitäpä siinä, senkun teette. Kyllä se Kevin Federline voisi jättää omansa julkaisematta tässä lähitulevaisuudessa.
Kirja: No se Alastalon salissa kyllä käy hermoille. Samoin Steinbeckin Grapes of Wrath.
Elokuva: No, tiedättekö kun joku kysyy että oletko nähnyt elokuvan X ja sitten, kun vastaa että ei ole, niin kauhistuvat kovasti ja ihmettelevät että "MITEN et muka ole nähnyt onko sinussa jotain henkistä vikaa!" Kaikki sellaisia reaktioita aiheuttavat elokuvat olisi minun puolestani voinut jättää tekemättä kyllä.

8. Yksi, jota kuuntelet/katsot/luet paraikaa

Levy: Kovasti on ollut soitossa Atomic Roosterin Made in England ja sitten tuo Iron & Winen Our Endless Numbered Days yhtäpuolisesti.
Kirja: Thomas Mannin Huijari Felix Krullin tunnustukset on kesken. On muuten hauska kirja.
Elokuva: Viimeksi katselin sen 15. kerran Hedwig and the Angry Inchin kun oli näytettävä se syntymäpäiväyllätykselleni.

9. Yksi, jonka aiot kuunnella/katsoa/lukea

Levy: Cdon.comista on tilauksessa muutama levy Lovea ja Camelia, ne olkoot progahtamiseni seuraava aste.
Kirja: Niitä suositellaan niin perkeleesti koko ajan, että ottaa päähän. Lukutahtini huomioon ottaen tämän nyt kesken olevan luettuani on seuraavaksi edessä joku ankea tenttikirja.
Elokuva: Odotan että joku pakottaa katsomaan jonkun hyvän.

Vadelmia ja tupakkaa

Heterouttaan alati korostavien miesten ja joukkoliikennevälineissä urpoilevien henkilöiden lisäksi minua ärsyttää tietynlainen nössöilevä asenne. Kävin nimittäin juuri hakemassa kaupasta tupakkaa ja vadelmia, kun kaupantäti ilmoitti, ettei Alepaan saisi tulla paljain jaloin. "Ai?" kommentoin nohevana ja kaupantäti selitti, että siellä saattaa olla lasinsiruja, eikä kukaan korvaa, jos astun sellaiseen.

Noh, noin muutenkin ihmisillä on usein tapana kauhistella paljain jaloin kävelyä ja kysyä "entä jos astut lasinsiruun?". No sitten astun ja tulee haava ja laitetaan siihen laastari. Neljä kesää olen kävellyt pääosin paljain jaloin ja olen astunut lasinsirun päälle... itse asiassa muutamia kertoja, mutta jalalleni ei ole koskaan käynyt mitään.

Katsokaas kun lasinsirun pitää olla hyvin spesifisessä kulmassa jalkapohjaan nähden tai jollain tavalla käyrä, että se kunnolla silpaisisi vallan verihaavan. Minusta osuvampi kysymys on: "Entä jos astut koiranpaskaan?" Astuin nimittäin päivänä eräänä tuoreeseen sylkeen eikä se ollut lainkaan miellyttävää.

Minun on ehkä täsmennettävä ärsytykseni kohdetta, "tietynlaista nössöilyä". Jokainen varmasti tuntee henkilön, joka ei suostu poistamaan muoviliuskaa uuden kännykän näytön päältä kuukausiin, tai pitää aina rumaa lakanaa hienon nahkasohvansa päällä, jos vaikka sattuu joku vahinko. Sellainen minua ärsyttää.

Tänään olin ponttonitehtaalla järjestelemässä vähän papereita kiertelevänä sihteerikkönä ja talousjohtajamme oli edellispäivänä huolissaan siitä, että vaatteeni likaantuvat. Tehtaalla kun on sellaista kieltämättä vähän ikävää betonipölyä joka tarttuu joka paikkaan. Jos vaatteet likaantuvat, ne pestään.

Ja sitten tällaiseen liittyy kummallinen ylireagointi: "Aaaaaaaa! Vesilasi kaatui! Pyyhkeitä, talouspaperia! Nopeasti! Soittakaa palokunta! Soittakaa Hannu Karpolle!" Jos vesilasi kaatuu, se nostetaan pystyyn ja vesi pyyhitään.

Noh, saatte panikoida jos vettä kaatuu tietokoneeseen tai vaarin perintöurkuihin.

Elokuun 2006 tilannekatsaus

Ohikiitävän hetken ajan olin aikeissa kirjoittaa jonkinlaisen tilityksen romansseista, aloitteentekemisistä ja epäonnistuneista suhtosista liittyen tapauksiin kuten kesän 2004 bussipoikakatastrofi tai kevättalven 2006 progekitaristi-insidentti, mutta onnekseni keksin jonkun mielenkiintoisemman aiheen, jota en enää muista.

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut asuntoani terrorisoivista kaupunkihyttysistä, jotka ovat taas kesän jälkeen tykänneet hengailla katonrajassani päivisin ja ilmatilassa sänkyni yläpuolella öisin. Jotta elämäni ei olisi liian helppoa, saan nykyään järkyttävän pahoja allergisia reaktioita hyttysenpistoista minkä lisäksi kesän 2005 hyttysepisodin jälkeen olen alkanut saada vakavia aggressiivisia reaktioita hyttysten ininästä.

Nämä kaupunkihyttyset ovat ovelia pirulaisia. Yhdellä hyttysellä on tapana pistää arviolta 2421 kertaa ja lisäksi mokomat ovat pienempiä, äänettömämpiä ja tolkuttoman paljon nopeampia kuin maalaisserkkunsa. Noh. Kutinan, kuumotuksen, käsivarsien turpoamisen ja yöllisten itkuraivareiden seurauksena pidin ikkunaani kiinni pari päivää ja tilanne alkoi näyttää valoisammalta. Eilen kuitenkin kärsittyäni liian pitkään tunkkaisesta ilmasta ja asunnossani vallitsevasta trooppisesta ilmastosta päätin avata ikkunani ja sisään syöksyi viiden sekunnin sisällä kolme (3) hyttystä. Jonottavatko ne tuossa ikkunan takana!

Tänä kesänä olen saanut arviolta kaksi hyttysenpuremaa ulkotiloissa ja yli 100 sisätiloissa ollessani. Vähänpä on tolkkua siinä.

Päiväni sihteerikkönä alkavat olla luetut, vaikka minun alun perin piti jäädä osa-aikaiseksi opiskelujen alkaessa. Täytyy tunnustaa, että jostain syystä (enkä todella itsekään täysin käsitä miksi) nykyistä työtäni mieluummin teroittaisin ahmojen hampaita tai kylvettäisin jotain ällöttäviä ja haisevia asioita... viemärissä, mutta en silti tiedä mitään ahdistavampaa, rasittavampaa ja epämiellyttävämpää kuin työnhaku. Paitsi ehkä työnhaku pää alaspäin krapulassa samalla kun joku työntelee nauloja varpaankynsien alle... sitäkin on tapahtunut!

Lopuksi haluaisin vielä kysyä, miksi rikkaat ihmiset saavat paljon asioita ilmaiseksi, mutta köyhät eivät. Vähänpä on tolkkua siinäkin.

Minä olen kuplajuoman tarpeessa

No niin, sunnuntai on saapunut jälleen, voi voi. Yläkerran naapurilla ei mitenkään voi enää riittää seinäpinta-alaa tuollaiselle poraamiselle. Siellä se poraili ikkunalaudalla seisoskellen kello yksi viikonloppuyönä. En siis katsonut tarpeelliseksi hiljentää musiikkia. Nyt puoliltapäivin aloitti uudestaan. Yrittääkö se saada koko talon sortumaan?

Ja sitten vielä nämä ylimääräiset henkilöt, jotka julkeavat tulla minun lähikauppaani palauttamaan pulloja. En minä jaksa jonottaa.

Tiesittekö, että on olemassa sanoja, jotka vanhentavat käyttäjäänsä keskimäärin viisi vuotta jokaisella käyttökerralla? Tällaisia ovat esimerkiksi poplari ja tuttavapariskunta. Lisäksi sanonnat oolsprait, elämä on ja jeespoks (ihan oikeasti olen kuullut tuota käytettävän viimeisen kahden vuoden sisällä!) tuhoavat aivosoluja enemmän kuin mikään liiman haistelu ikinä.

Jotkut turhat laiskurit ihmettelivät eilen kovasti viitseliäsyyttäni, kun kerroin järjestämieni illanistujaisten ruokatarjoilusta. Mutta kas, kun tarjoilee muutakin kuin maissilastuja ja purkkisalsaa, voi seuraavana aamuna yli jääneistä ruuista valmistaa esimerkiksi lämpimiä voileipiä, joissa on täytteenä pepperonimakkaraa, aurinkokuivattua tomaattia ja aurajuustoa. Tai ilmakuivattua kinkkua ja kirsikkatomaatteja. Ja pari siipaletta halloumi-juustoa voi paistella myös. Hah! Nauran maissilastuillenne!

Puhutaanpa vaikka siitä, miten minulle on viime aikoina valjennut poikkeuksellisen paljon asioita tavalla, joka saa minut tuntemaan itseni täydeksi idiootiksi. Kierrätettyäni kartonkia yli kahden vuoden ajan ja tupakoituani viitisen vuotta tajusin pari viikkoa sitten, että tupakka-askit voi laittaa kartonkikierrätykseen, kun ottaa muovin ja folion askista irti. Mutta tämä oli vasta alkua.

Seuraavaksi tajusin, että kauan diggailemaani sanontaa: "Sä olit vielä pilke isäs silmäkulmassa, kun mä jo ruuvasin He-Manin päätä Skeletorille" voi käyttää myös toisin päin: "Mä olin vielä pilke isäni silmäkulmassa kun sä..." jne. Ja minä kun olen vuosikausia harmitellut, että tunnen niin kovin vähän itseäni merkittävästi nuorempia ihmisiä. (Lähinnä siksi, että minua merkittävästi nuoremmat ihmiset ovat hyvin, hyvin nuoria.)

Lisäksi ahdistuttuani aktiivisesti töissä tunaroinnistani ja yleisestä kyvyttömyydestäni ymmärtää työhöni liittyviä asioita tajusin, että minulla ei ole minkäänlaista koulutusta tähän työhön, jota olen tehnyt alle kaksi kuukautta, eikä minun oikeastaan pitäisikään osata mitään. Itse asiassa voisin olla hyvin paljon tyhmempi ja mokailla tuplasti sen verran kuin nyt, ja sekin olisi ihan normaalia. Mutta minä kun en ole tottunut olemaan huono yksinkertaisissa asioissa.

En taida olla järin nopeaälyinen.

Yeah, Baby!

Hyvä Plutonium 74, minä rakastan teitä. Aijai, tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Villiä tanssia!

Hymyileviä epähenkilöitä

Katalaa on se, kun pahaa-aavistamatta haluaa hieman katsella Simpsoneita televisiosta ja töllön avattua ruudulle lävähtää lauma vähämielisesti virnisteleviä naisihmisiä. En tiedä mitä kohumissiä tällä kertaa valitaan, mutta kunnon naishenkilön tavoin minusta on kaikin puolin mukavaa inhota kaikenlaisten karjamarkkinoiden ehdokkaita.

Jonkinlainen käännekohta ihmisen elämässä on se, kun huomaa olevansa missiehdokkaita iäkkäämpi. Mokomat kun on meikattu epämääräisten täti-ihmisten näköisiksi niin, että ehdokkaisiin mieltyvät teinipojat tajuavat hieman vartuttuaan, että nämä saavuttamattomat, heitä vanhemmat naiset voisivatkin yhtäkkiä olla omasta kaveripiiristä. Jos siis tuntisi tarpeeksi tyhmiä ja kauniita naisia. Näihin koko kansan lempikaunottariin samaistuvat naiset puolestaan eivät koskaan pysty hahmottamaan missiehdokkaiden ikiä, sillä eiväthän ne nyt ole mitään henkilöitä.

Olen päättänyt kuitenkin vastustaa missikisoja, koska kieltäydyn olemasta niin lihava, että nämä nais... tytöt ovat kaikki minua pidempiä ja painavat poikkeuksetta yli kymmenen kiloa vähemmän. Minulla ei ole painokriisiä, enkä suostu sellaista saamaan, notta IN YOUR FACE Eino Makunen.

Tämän vastapainoksi lupaan ensi kerralla kirjoittaa kaljasta ja lenkkimakkarasta. Tai ainakin ajatella niitä kirjoittaessani.

Synkkä tarina siitä, miten hipit varastivat tulen kunnon ihmisiltä

Kertomukseni perustuu omiin kokemuksiini ja pienet aukot tarinassa saattavat hämmentää lukijaa. Kun sirot käteni hyppivät näppäimistöllä vetreiden vuorikauriiden lailla, minun onkin tunnustettava, että mielessäni häivähtää epäilys, pystynkö todella tähän henkiseen suoritukseen edellytysteni ja mieleni vireyden nojalla.

Kaikki alkoi siitä, kun pahaa aavistamattomana lähdin junalla Pukinmäkeen vain löytääkseni itseni varttia myöhemmin Pukinmäestä. Tämä sanoinkuvaamaton onnettomuus ei kuitenkaan onnistunut sammuttamaan paloa sielussani, vaan seurasin Pukinmäen synkistä metsistä kantautuvan sitarmusiikin ääntä ja saavuinkin hetken kuluttua maagiseen paikkaan, jossa hipit olivat kokoontuneet illanviettoon. Viski virtasi ja psykedeelisen musiikin äänet saivat hipit huojumaan villisti puolelta toiselle.

Muistikuvani ovat osittain hämärtyneet, sillä joku hirttämätön lurjus oli lorauttanut silmäni välttäessä limonaatini rommia. Erilaisten onnekkaiden sattumien kautta löysin kuitenkin itseni aamun jo valjetessa turvallisesti sisätiloista, tutkimusteni aiemmissa osissa esittelemäni J. Hietalan äidin kotoa. Hämmentyneenä siitä, että jopa epäilyttävimmät progressiivisesta musiikista pitävät pitkätukkaiset hipit ovat joskus olleet viattomia lapsosia vanhempiensa polvella, katsoin parhaaksi poistua diskreetisti heti aamusella, sillä tällaiset vastakkaisen sukupuolen edustajien vierailut usein aiheuttavat äitihenkilöissä tarpeetonta kuulustelunhalua ja täysin viattomin mielin itse tapaukseen osallistuneet osapuolet saattavat saada osakseen kiusallisia kysymyksiä.

Aamulla tuskallisen kuumuuden ja erinäisten fyysisten seikkojen myötävaikutuksesta havahduin mitä aurinkoisimpaan päivään. Sään kiistämätön kauneus ja edellisiltainen mitä mukavin illanvietto ei kuitenkaan lohduttanut sieluani, kun huomasin kehoni protestoivan ehkä ajoittain liioitteluun ja hedonismiin taipuvaista elämäntapaani. Jo aiemmin mainitsemani muistikuvien heikkous ja illan yleinen epämääräisyys oli saanut minut osittain unohtamaan perin yksinkertaisen reitin juna-asemalle, josta voisin jatkaa matkaani sivistyksen pariin. Luottaen ylivertaisen älyni ja epäämättömän viehätysvoimani pettämättömään yhdistelmään lähdin kohti Helsingin Alppilaa, jossa minua veti puoleensa mukavan viileä ja erityisen hyvällä maulla sisustettu asuntoni.

Kauniista kesäpäivästä nautiskellen ja osin jo mainittujen ns. pahan elämän aiheuttamien lieveilmiöiden takia rauhalliseen tahtiin minun ja tässä vaiheessa seuraani liittyneen toverini, Dr. Pepperin matka jatkui Pasilan asemalta yhä eteenpäin villien rytmien ja sulosointujen säestyksellä. Heikkoluonteinen ja rock-musiikin turmelema sieluni tarvitsi savuketta, jonka kuuliaisesti kaivoin esiin laukusta ja asetin huulilleni vain huomatakseni, että sytyttimeni oli kadonnut.

Tyrmistyneenä tästä epäoikeudenmukaisuudesta, jolla maailma minua jatkuvasti tuntuu koettelevan, tuhahdin äkäisesti ja asetin savukkeen takaisin rasiaansa. Tätä toimenpidettä seuranneet tapahtumat minun on hienovaraisesti jätettävä lukijan mielikuvituksen varaan, sillä ei liene soveliasta - tutkimusteni yleensä avoimesta luonteesta huolimatta - paljastaa liikaa, jottei lukijoiden mielenkiinto ala hiipua. Aionkin siis näistä henkisistä ponnisteluista väsyneenä vetäytyä virvoittavan kuplajuoman ja mieltä sopivasti turruttavien elävien kuvien pariin.