Kuukauden sitaatti - helppoa ja hauskaa

"Ei mun ollu tarkotus vittuilla sulle. Mä vaan yritän olla hauska."
"Saara toi on sun mottos!"

Sehän se. Pätee kaikkeen mitä teen.

Oikea päivitys ehkä sitten kun pystyn niskakivuiltani istumaan yli vartin ilman että pää irtoaa.

Putroksi Putron paikalle

Zen Café on minusta todella ikävystyttävä ja huono yhtye. Etenkin sanoitukset tuovat mieleeni keski-ikäistyvän espoolaismiehen sielunmaiseman, enkä ihan heti keksi mitään tylsempää. En tiedä onko Samuli Putro (oletan, että hän sanoittaa kappaleet enkä jaksa varmistaa asiaa) espoolainen eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta se yhtään. Sen tiedän, että herran lauluissa puhuja on milloin piha (ilman sadettajaa), milloin rautatie tai muu eloton objekti.

Täten keksinkin eilen muutaman kaljan ja muutaman ystävän suosiollisella avustuksella, miten helppoa on tehdä Zen Café -sanoituksia. En osannut päättää olisiko kyseessä parodia vai pastissi, kun alkuperäiset sanoitukset onnistuvat ajoittain parodioimaan itseään täysin suvereenisti (etenkin se uudempi kama).

Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, että helpointa on lähteä liikkeelle mistä tahansa elottomasta esineestä, jota sitten personifioidaan ja heitetään pari metaforaa tai vertausta joukkoon. Ja päälauseita, ihmiset, yksinkertaisia päälauseita! Ilman turhia verbejä! Ensimmäisessä tapauksessa valitsimme espoolaisen sielunmaisemamme kohteeksi pöydän. Voilá:

Minä olen pöytä
minua sä potkit
tuoppisi lasket
läikytät kaljaa

Minä olen tuoppi
minua sä siirrät
lasinaluselta
tuhkakupin viereen

(Kertsi:)
Nojaisitko minuun
joskus humalassa
horjuvassa tilassa
ottaisit tukea

Minä olen pöytä
pinnassa särö
pöytäliina vinossa
kaljaa läikkynyt

Kertsi x2

Lisäksi olen kirjoittanut luovuuden vimmassani paperilappuseeni jostain syystä suurin kirjaimin "MODULAATIO!!!" Näin jälkeenpäin ajatellen se ei tunnu kovin zencafemaiselta, mutta miksipä ei, miksipä ei. Voisihan tästä tehdä ihan musiikkikappaleenkin nimittäin - sen saman, mitä Zen Café on tehnyt uudestaan ja uudestaan viimeiset kaksi vuotta. Laulumelodian skaala liikkuu jossain kolmen sävelaskeleen tienoilla (mikä on toki kaksi enemmän kuin Kotiteollisuudella, kuten ystäväni Olli auliisti huomautti) ja sointuja voisi olla kaksi, kertsissä ehkä kolme.

Kirjoitin kappaleet myös haarukasta ja kynästä, mutta huomaan nyt, että Haarukka on ehkä liiankin samanlainen kuin Pöytä loppusäkeiden nerokkaasta riimittelystä huolimatta ("viillän sinut auki / minä olen sulle / lautasella hauki"). Jostain syystä minulle tulee mieleen vain yhdenlainen rytmi Zen Cafén kappaleista puhuttaessa ja kieltäydyn kuuntelemasta ko. yhtyeen musiikkia ottaakseni selvää, onko rytmi joskus toisenkinlainen. Lisäksi luulen, etteivät kaikki kappaleet voi alkaa sanoilla "minä olen", mutta hyvä tästä vielä tulee.

Kynästä kirjoittamani kappale kertoi varsin herkin sanankääntein parisuhteesta, jossa toiselta osapuolelta vaaditaan liikaa seksiä, mutta olen sittemmin hävittänyt paperilappusen, jolle kappaleen kirjoitin. Sen muistan, että kynästä loppui muste. Miettikää sitä! Menee diippeihin.

Luulen että keskimääräisen Zen Cafén kappaleen sanoittaminen kestää noin viisi minuuttia ja ne perkeleet saavat siitä varmaan rahaakin!

Urasuunnitelmia

Jos ei ole erityisen älykäs, ei ehkä kannata mennä yliopistolle. Siellä on enemmän hyötyä ihmisistä, jotka osaavat ajatella kaikkea korkealentoista ja kulturellia. Jos on ihan sellainen keskiälykäs tai ehkä vähän tyhmempikin, kannattaisi ruveta johonkin ammattiin, josta olisi jollekin ihan käytännön hyötyä. Niin kuin vaikka putkimieheksi tai sosiaalityöntekijäksi.

Tai minä voisin ruveta valokuvamalliksi. Laihduttaa ensin vähän ja ruveta sitten. Istuisin vaan ja minusta otettaisiin kuvia. Välillä pitäisi ehkä seisoa. Osaan sentään istua ja seisoa siinä missä muutkin.

Ja nyt tämä paska sen vihdoin teki minullekin; pisti vaihtamaan uuteen bloggeriin. Jos mikään ei enää toimi, syy ei ole minun. Vanhassa on kuitenkin aina vara parempi! Sikälikin, että kokeiltuani milloin kenenkin "vanhoja" superkännyköitä gprs:ineen ja ihme härveleineen, parhaaksi malliksi osoittautui enon oikeasti vanha perusnokia, jossa on näytössä särö.

Viiltävää analyysiä Erään Saaran tutkimuksista

"Löysin Saaran blogin netistä. Se vissiin luulee olevansa joku kirjailija!"
"No onhan se parempi, että luulee olevansa kirjailja. Ajattele, jos se luulisi olevansa vaikka pääministeri... tai tomaatti!"

Viiltävää analyysiä tuhatjotainluvun kirjallisuudesta

Johonkinhan turhautumistaan on purettava ja mikä voisi olla otollisempi paikka sille kuin oma rakas sivu-umpikujani tällä suunnattomalla valtaväylällä, jota Internetiksi kutsutaan.


Terveisiä vaan Sirkka Heiskanen-Mäkelälle, joka on teoksessaan Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia päättänyt änkeä jokaiseen virkkeeseen vähintään yhdet sulut ja muutamat ajatusviivat. Annanpa teille esimerkin:

"Historian kehitys syrjäytti onneksi tämän enimmäkseen antiikin kirjailijoita plagioivan ns. uuslatinalaisen runouden, johon myös Petrarcan tuotannosta hänen itsensä eniten arvostamat teokset - kuten lattea (ja kesken jäänyt) eepos Africa, eklogit (paimenrunot), epistolat (runokirjeet) ja proosamuotoiset exemplum-kokoelmat (esim. De viris illustribus) - kuuluvat."

Arvon Sirkka, tuollaista tekstiä on ihan helvetin rasittavaa lukea. T. Saara

Terveisiä myös Wertherille, jonka kärsimykset eivät olleetkaan raskaslukuista ja tylsää paskaa, kuten ihmisten kommenteista olin päätellyt, vaan täysin tyhjänpäiväistä paskaa, joka oli onneksi todella nopealukuista. Haluaisinkin seuraavaksi helpottaa kaikkien vielä aloittelevampien kirjallisuudenopiskelijalukijoideni elämää tiivistämällä Nuoren Wertherin kärsimykset muutamaan interjektioon ja neljään lauseeseen: "Ah, voih, kauniita ruusuja! Oih! Tosi hyvä tsigu, lääh vonk. Aih! Voih! Se on naimisissa! Nyyh. Ammun itteni." Tentissä jos kysytään, tulee varmaan kirjoittaa jotain ihmisen tunteiden käsittelystä luontokuvauksen avulla. Ja muutkin kuin kirjallisuudenopiskelijat voivat tämän jälkeen brassailumielessä väittää lukeneensa.

Rakkain Werther, ammu ittes. HAH! T. Saara

En uskalla lausua ääneen entisestään vahvistunutta mielipidettäni Shakespearesta, koska se on vähän sama kuin sanoisi, että Beatles on huono bändi. Erona tosin on se, että Beatles on ihan törkeen hyvä. Oho, tuohan oli vähän sama kuin olisin sanonut, että Shakespeare on huonoa.

Mutta siis ihan tosi. Kaikissa kirjallisuudentutkimusta tai -historiaa käsittelevissä opuksissa mainitaan aina, että Shakespearea pidettiin ja pidetään edelleen yhtenä maailman nerokkaimmista kynäilijöistä, mutta en ole koskaan nähnyt sitä erityisemmin perusteltavan. Toisinaan joku hehkuttelee Shakespearen virtuoosimaista sanataituruutta, mutta sekin on perusteluna vähän yhtä tyhjän kanssa. Etenkin kun en huomaa sanataituruudessa suurta eroa moneen muuhun runoilijaan verrattuna edes alkukielisissä teoksissa. Ne näytelmät nyt ainakin ovat ihan typerää huttua. Mikä juttu sekin on, että kaikki kuolevat aina lopussa! Haiskahtaa kuulkaa pahasti siltä, ettei ole kunnon lopetusta keksitty. Eivätkä ne sonetitkaan minussa varsinaisesti herätä mitään kovin wertheriäänisiä tuntemuksia. Ei ole hyvä tämä Shakespeare.

Parahin (Not!) Shakespeare, HILJAA! T. Saara

Mutta ei tämä kaikki silkkaa tuskaa ole, kuten elämäni yleensä, sillä osa tähän mennessä lukemistani kirjoista on miellyttänyt minua. Voltairen romaani Candide oli virkistävän nopealukuinen ja perin viihdyttävä teos, kun taas Danten Jumalainen näytelmä on ollut toistaiseksi vaikealukuisuudestaan huolimatta varsin mielenkiintoinen. Huomaatteko kuinka paljon vähemmän minulla on sanottavaa, kun en hauku mitään?

Epäilyttäväähän sekin on, jos pitää Dantesta. Kun ei kukaan oikeasti kuitenkaan tykkää sellaisista tosi vanhoista kirjoista ja jos muuta väittää ni teeskentelee ja haluis vaan olla salaa A.W. Yrjänä.

Dante, kultamussukkaiseni, sä oot ihan hyvä jätkä. T. Saara

Voltairesta en uskalla sanoa, kun se oli enemmän filosofi, enkä ole perehtynyt siihen puoleen oikein.

Kursivoidut terveiset liittyvät muuten hiljattaiseen sisäpiirivitsiin, jota teidän, lukijani, ei ole tarkoitus ymmärtää. Henkilö, joka ne ymmärtäisi, ei lue tätä blogia, joten tarkoitukseni tässä - kuten elämässäni yleensä - on viihdyttää lähinnä itseäni. Voi toki olla, että teidän huumorintajunne on samoissa määrin kutistunut kuin omanikin, jolloin vitsi naurattaa teitä ihan sellaisenaan, vaikka kello ei olisi vielä neljää aamuyöllä.

Haluaisin kiteyttää tuntemukseni tämän kuvan avulla myös niille, joilla on keskittymisvaikeuksia tai jotka osaavat kenties lukea vain vähän:

Nuoren Saaran kärsimykset

Työt tulivat tielle, enkä ole suorittanut tänä keväänä vielä yhtäkään opintopistettä. Päätin siis hätäpäissäni suorittaa tenttimällä pikaisesti vielä toukokuun aikana 20 sellaista (en tiedä kuinka monta opintoviikkoa se on). Niinpä kirmasin tänä aamuna viriilin oriin lailla yliopistolle sujauttelemaan mitä moninaisimpiin laatikoihin ja lokeroihin tenttikuoria ja suorin päärakennukselta opiskelijakirjastoon etsimään luettavia teoksia.

Kuten blogistakin ilmenee, ainejärjestöni lehti (Siulaset) julkaisi hiljattain avautumiseni kirjastojen käyttämisen vaikeudesta. Ilmeisesti kirjoitus herätti jonkinlaisia tuntemuksia myös kirjastotädeissä. Kuulemani mukaan joku niistä "käävistä" - kuten ystäväni asian ilmaisi - on sähköpostitellut asiasta ilmeisesti jollekin sähköpostilistalle, jolle en itse kuulu.

Kirjastoon mennessäni minulla oli lista niistä n. 15:stä kirjasta, jotka kokonaan tai osittain pitää seuraavaan tenttiin lukea. Hakukoneen ääressä alleviivailin sisäisten riemunkiljahdusten säestämänä jokaisen teoksen yksi kerrallaan, sillä kaikkia löytyi kirjastosta jopa useita kappaleita. Itse asiassa kirjoja oli saatavilla niin paljon, etten pystynyt lainaamaan niitä kaikkia, sillä ne eivät olisi mahtuneet laukkuuni.

Todennäköistä tietysti on, että kaikki johtuu ajankohdasta. Lukuvuosi on niin lopuillaan, ettei kukaan hullu suorita enää minkäänlaisia tenttejä - ainakaan sellaisia, joihin täytyy lukea 15 kirjaa. Haluaisin kuitenkin ajatella, että kaikki on minun kirjoitukseni ansiota ja maailma hymyilee opiskelijalle nyt hieman kauniimmin, kun olen ajanut ylemmät tahot korjaamaan koko kirjastojärjestelmän.

Pino kirjallisuutta (keskiajasta romantiikkaan) ikkunalaudallani masentaa minua. Minulla on kaksi viikkoa aikaa lukea ne ja vielä kirjastoon jääneet opukset. Taiteiden tutkimuksen laitoksella ne kaiketi olettavat, että yleistä kirjallisuustiedettä opiskelevat ovat sen verran harrastuneita, että ovat lukeneet kaunokirjallisuuden klassikot jo aikaa sitten. Monet varmaan ovatkin, tietysti. Onneksi luettavana on kevyitä teoksia, kuten Nuoren Wertherin kärsimykset, Jumalainen näytelmä ja vähän Shakespearea. Puhumattakaan noin sadasta sivusta ruotsinkielistä kirjallisuushistoriaa.

Voi miksi minä en lukenut näitä silloin, kun olin nuori ja ikäistäni fiksumpi? 15-vuotiaana oli niin paljon helpompaa olla ikäistään fiksumpi. Parikymppisenä muutkin ovat jo fiksuja, mutta minä vain taannun taantumistani. Ja miettikääpäs sitä, että opin yhdeksän kuukauden ikäisenä puhumaan. Sepäs vasta olisi elämää, jos nykyään riittäisi se, että osaa puhua!

Tylsää

Minua on viime aikoina vähän kyllästyttänyt tämä blogaaminen. Oikeastaan minua on kyllästyttänyt myös kaljan juominen, töiden tekeminen, töiden tekemättä jättäminen, siivoaminen, sotkeminen ja ajattelu.

Kahden työn tekeminen yhtä aikaa ei oikein sovi minulle. Minulle ei varsinkaan sovi viikon työrupeama päivätöineen ja freelance-hommineen flunssassa. Vituttaa tämä nykyisenlainen suoritusyhteiskuntameininki. Itse en meinaisi jaksaa kahdeksan tunnin työpäiviä ja neljän tunnin oikolukemista illalla miltei 38 asteen kuumeessa, mutta aina löytyy joku, joka tekee kolmea työtä ja kirjoittaa väitöskirjaa, vaikka on neliraajahalvaantunut ja sokea.

Pitäkää neliraajahalvauksenne, sanon minä. En ole suorittajatyyppiä, ja se sopii minulle varsin hyvin. En halua kilpailla kenenkään kanssa siitä, kenellä on eniten stressiä. Haluan syödä, nukkua ja sairastaa rauhassa. Olenkin viettänyt tilanteen rauhoituttua huomattavan paljon aikaa makuuasennossa. Töitä teen mielelläni siinä määrin kuin minusta kohtuullista on. Mitä ne oikeasti koko ajan 12 tuntia vuorokaudessa töitä vääntävät ihmiset tekevät sosiaalielämällään?

Niin. Ja töissä olen joutunut käymään Espoossa. Kaikista epäkohdista tuli sellainen ylikuormitus, etten ole millään kyennyt jäsentelemään niitä blogattavaksi. Lisäksi on hankalaa olla hauska, jos vituttaa ihan oikeasti.