Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen

Epämääräisten tekijöiden myötävaikutuksesta jouduin eilen katselemaan MTV3.doc-dokumenttisarjan ohjelmaa Pahuuden siemen. Se oli todella huono! Olen aiemmin katsonut kaksi kertaa ko. dokumenttisarjan esityksiä ja molemmilla kerroilla puolet ohjelmasta on ollut kuvaa siitä, miten synkeä hahmo kävelee sateessa panhuilumusiikin säestyksellä - tai jotain vastaavaa sentimentaalista paskaa.

Hämmentävästi tässä dokumentissa tekijät eivät tuntuneet olevan ainoita idiootteja, vaan myös haastatellut asiantuntijat puhuivat tyhmyyksiä. (Olivat toisaalta saksalaisia, joten tämä ei sinänsä yllätä.) Koko dokumentin ydinajatus tuntui olevan se, että oikeasti ihminen ei tee, mitä haluaisi tehdä, vaan hän tekee niin kuin hänen aivonsa häntä käskevät tekemään. Missä nämä henkilöt ovat itse sillä aikaa, kun heidän aivonsa tekevät päätöksiä heidän puolestaan?

Dokumentissa ei puhuttu alitajuisista asioista, eikä millään tavalla korostettu sitä, että kun ihminen luulee tekevänsä tietoisen valinnan, hänen aivossaan tapahtuu paljon tiedostamattomia asioita, jotka tiedostamattomasti vaikuttavat tiedostettuun valintaan - tai jotain tämän suuntaista. Ei. Suuri uutinen oli siis se, että aivot ohjaavat toimintaamme. Whoa!

Lisäksi ohjelmassa oli useita pienempiä ongelmia, kuten se, että suurimman osan ajasta dokumentissa esiteltiin tutkimusta, jossa tutkittiin väkivaltarikollisten aivojen poikkeavuuksia. Ohjelmassa kuitenkin puhuttiin myös lääketieteen historiasta, jossa kaikenlaisten rikollisten kallon muotoja tutkittiin, jotta löydettäisiin poikkeavuuksia. Tämän jälkeen sitten uudestakin tutkimuksesta puhuttaessa käytettiin termiä "rikollinen". Itse näkisin asian niin, että on vähän eri asia hakkaako mummon tohjoksi vaahtosammuttimella vai vetääkö firman tililtä välistä muutamia tonneja.

(En uskaltaisi mennä väittämään että aivojen fysiologia on lähtökohtaisesti perillä yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevista moraalikäsityksistä ja laeista, kun taas perusteettoman väkivaltaisen käyttäytymisen voidaan kai katsoa olevan yhteiskunnallisista oloista riippumatta merkittävää noin niin kuin laumaeläimen näkökulmasta. Mistä lie otsalohkon alikehittyneestä empatiakeskuksesta puhuivat dokumentissa. Se ei ollut minusta edes uusi juttu, mutta ilmeisesti saksalaisten mielestä oli.)

En ymmärrä miksi vaivaudun edes kommentoimaan tällaista nykyisenlaisen TV:stä tulevien dokumenttien yleisen alennustilan huomioon ottaen. Ehkä siksi, että minusta on pohjattoman huvittavaa ajatella, että joku abstrakti minuuteni killuu missä lie astraalitilassa sillä aikaa kun aivoni tekevät päätöksiä, ilman että voin vaikuttaa itse asiaan mitenkään! Kehtaavatkin!

Diletantit pois mun baareista ry.

Pikkulauantai on amatööreille - humanistin viikonloppu alkaa joka tapauksessa jo torstaina.

Herätessäni mieleni teki riisipuuroa ja vadelmia. Päässäni on tämän seikan myötävaikutuksesta soinut koko aamun Neon 2 -yhtyeen kappale Kemiaa, eikä se luovuta vieläkään. Tämä on jo liikaa! Krapulani olen saattanut ansaita (joskin hyvin hatarin perustein, haluaisin huomauttaa) mutta Neon 2:ta ei ole kukaan ansainnut, ikinä.

Löysimme eilen epätasa-arvon syvimmän juuren: poikabändäreiden puute. Kun minusta tulee isona Robert Plant ja A:sta Joe Strummer, saammeko miespuolisia bändäreitä? A sai kriisin siitä, ettei voi olla olemassa miespuolisia bändäreitä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei ole mitenkään mahdollista, ettei Debbie Harrylla olisi ollut bändäreitä, mutta A ei ottanut kuuleviin korviinsa, valitti vain. Voi noita naisia.

Olin vähällä jatkaa avoimella kysymyksellä, mutta se ei lainkaan sovi tyyliini. ("Mitä mieltä te olette: onko miespuolisia bändäreitä olemassa?") Lisäksi ihmiset jättävät kiusallaan kommentoimatta sellaisiin merkintöihin. Kehtaattekin, paskiaiset.

Vähän niin kuin eilen, kun käytin luennolla vahingossa sanaa "about" jotain selittäessäni. (Aivan, tämä ei ole lainkaan sama asia.) Minua hävetti ohikiitävän hetken ajan, mutta sitten joku sanoi jotain todella tyhmää. Minun kommentissani sentään oli sisältöä. Alku, keskikohta ja loppukevennys.

Kuulemma suomen kielen opiskelijat eivät voi käyttää ulkomaankielisiä täytesanoja tai slangisanoja. Minusta toki voivat, mutta se aiheuttaa aina suunnatonta hämmennystä, ellei jopa suoranaista suuttumusta. Sitten muut ihmiset sanovat, että eihän sulle uskalla puhua, kun olet suomen kielen opiskelija! Oikeassahan ne ovat. Minä tapan välittömästi, jos löydän puheestasi pilkkuvirheen.

X: Onks se kalja hyvää?
S: No ihan semi-ok.
X: AAAaaaa LOL apua omg wtf maol et voi sanoo semi-ok! Sunhan pitäis olla joku suomen opiskelija!
S: Hiljaa?

Sunnuntain syvin olemus

Oikeastaan krapulattomat sunnuntait ovat miltei yhtä ankeita kuin krapulallisetkin. Pahoinvointia ei ole, mutta toisaalta ei saa suunnattomia onnellisuuden kokemuksia esim. muumilimpparista. Ja syö silti liikaa ja tulee ähky eikä pysty toimimaan.

Kaikki muu on krapulassa, joten mitään ei voi tehdä. Yritin lukea tenttiin, mutta tenttikirja mumisi: "Ei pysty... krapula... muumilimp... Aristoteles... de Saussure... Foucauuuuuuuuuuuuuuuuuuuu...".

(Ja räjähti.)

Yritin tehdä metalligrafiikkaa, mutta kuparilaatta haistatteli ja käänsi kylkeä. Televisiokin on vaikuttanut tänään vähän kalpealta - säästä puhumattakaan.

Ei se mitään. Olin koko päivän siinä uskossa, että illemmalla jotain tapahtuisi. Sitten huomasin, että kello on puoli kahdeksan, eikä mitään ole tapahtunut. Oikeastaan missään vaiheessa ei olisi edes ollut mitään syytä olettaa, että jotain tapahtuisi.

Lähetin pari tekstiviestiä ja jatkoin seinän tuijottamista. Päivitän saapuneet-kansiotani. Onneksi muutaman tunnin päästä saattaa jo vähän nukuttaa.

Tietoisku viemärihyttysistä

Olisin kirjoittanut tähän väliin raportin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvakokemuksistani, mutta olen liian flunssainen linkittääkseni asioita, joten kerronpa teille vähän päivän kutittelevista kysymyksistä, eli viemärihyttysistä.

Koska olen tunnetusti trendien aallonharjalla, nämä ötökät häiritsivät elämääni merkittävästi jo viime kesänä, syksynä ja osittain talvena, kun kaikki muut vielä kuvittelivat, että olen hullu, eikä mitään venäläisiä viemärihyttysiä ole olemassakaan.

Nyttemmin useat toverini ovat valittaneet kriittisestä hyttysongelmasta, minkä lisäksi blogiini tullaan koko ajan enenevissä määrin hakusanoilla "viemärihyttynen" tai "kaupunkihyttynen". Seuraa muutamia usein - ja vähän harvemmin - kysyttyjä kysymyksiä, joihin kaikkien alojen asiantuntija Eräs Saara-täti ystävällisesti vastaa:

Onko näissä hyttysissä saatana jotain lasimurskaa ja syanidia sisällä?

On. Lisäksi muutamia raskasmetalleja, paloöljyä ja rutto.

Kuvittelenko kaiken?

Et. Kyllä tämä on liian hyvää ollakseen totta. Kaupunkihyttyset ovat paitsi lähes äänettömiä, myös paljon nopeampia ja rutosti pienempiä kuin maalaisserkkunsa. Lisäksi ne ovat hyviä piileskelemään ja tuntevat mahdollisesti teleporttauksen salat.

Mikseivät ne mene pois?

Maailma on epäoikeudenmukainen paikka, veljet ja siskot! Voin kertoa, etteivät nämä julmat eliöt kaikkoa ihan heti edes pakkasten tultua. Ne ovat tulleet Venäjältä, herran tähden, ovat varmasti nähneet vaikka mitä! Niitä ei hevillä nitistetä.

Millä niistä pääsee eroon?

Kuulemma mm. kaupasta saatavilla elektronisilla hyttyskarkoittimilla, jotka päästävät huoneilmaan mitä lie myrkkyä, joka tappaa kaiken pienen ja lentävän. Toistaiseksi nämä ovat olleet kaikista kaupoista loppu, kun olen yrittänyt etsiä niitä.

Oma hyttysongelmani on vähentynyt, kun olen terveysongelmieni vuoksi pitänyt ikkunaani kiinni useita päiviä. En tosin ihmettelisi, jos ne löytäisivät tiensä ilmastointikanavia pitkin tai lainaisivat yläkertalaiselta akkuporakonetta ja tekisivät yhteistuumin reiän ikkunankarmiin.

Hyttysverkot ikkunoissa saattavat myös toimia, jos otukset eivät ole keksineet pesiytyä sisätiloihin (esimerkiksi lattiakaivoon). Tässäkin tapauksessa kannattaa piilottaa akkuporakoneet, sakset ja muut terävät esineet vähintään kilometrin säteeltä. Näitä ötököitä ei parane aliarvioida!

Tekevätkö ne sen tahallaan?

Oi, kyllä! Toisin kuin yleensä luullaan, on olemassa muutamia eläinlajeja, jotka ovat ihan tahallaan vittumaisia. Tällaisia ovat viemärihyttysten lisäksi mm. lokit.

Kuumehoureista tajunnanvirtaa kirjallisuustieteestä

Aina kuullessani luennolla nimen Michel Foucault mieleni tekisi ponkaista pystyyn, huudahtaa ranskalaisen närkästyneesti "Ah! Foucault!" ja elehtiä dramaattisesti, minkä jälkeen syöksyisin silminnähden tuohtuneena ulos luokasta. Tällaisia intohimoja minussa herättää Foucault.

A: Saadaanko me tauko, vai kannattaisko kuolla heti?
S: Kyllä Foucault'n jälkeen on saatava tauko.
A: Kahvia (mulle) ja tupakkaa (sulle).
S: Saanko mäkin kahvia, jos olen kiltisti?
A: Do you have a flag?
S: Tietysti... olen dashed cunning ja strong as a small pony.

Yleisen kirjallisuustieteen perusteita meille opettaa hyyyyyviiiiiin hhiiiiiittaaaaaastiiii puuuuhuuuvaaaa miiiieeeessss kolmen tunnin luennoilla, jotka voisi varmasti tiivistää kahteen tuntiin, jos tämä henkilö puhuisi normaalivauhtia. Haluaisin työntää pesäpallomailan poikittain hänen diskurssiinsa.

A: Kun mä puhun kahvista, mä tarkoitan useimmiten kahvia, enkä esimerkiksi seksiä.
S: Aina kun mä puhun seksistä, mä tarkoitan kahvia.

Hitaasti puhuva mies pitää mitä ilmeisimmin sanasta kenttä - tai sitten kirjallisuustieteilijöillä on yleisesti tapana pitää asioita taistelukenttinä tai aineettomina kenttinä. Tämä saa minut lisäämään muistiinpanoihin urheilutermejä, vaikka en ole kovin urheilullinen henkilö. Lukija osallistuu kentällä merkityksen muodostamiseen. Syöttää vai taklaa?

S: Mennään tohon ulos ni mä poltan yhden seksin... eiku Michel Foucault'n... tai siis tupakan.

Hoidin tänään erinäisiä opiskelijan velvollisuuksia hirmuisesta flunssastani huolimatta. Suostuin jopa menemään Aleksandriaan, joka on mahdollisesti kaikista paikoista minulle vähiten mieluisa. Nyt minulla on kuitenkin vaikka mitä jännittäviä yliopistokorttiasioita, joilla voi mm. kopioida ja lainata tylsiä kirjoja. Elämäni tuntuu heti merkityksellisemmältä niin monilla eri tasoilla...

A: Viehätyin eilen ajatuksesta, että mun musamaku on naivistinen.
S: Mun musamaku on metafyysinen totuus.
A: Proge ei ole mikään ontologinen status!

Annoin periksi flunssalle ja niistin nenäni. Tästä alkaa loputon virta, jolle loppua ei näy.

Krapula ja taikatemput

Aijaijaijaijaijaijaijai! Nyt on pahin krapula aikoihin. Tämä vaattii blogimerkintää. Flunssakin taitaa iskeä. Pahasti häiritsee se, ettei suihkussa voi oikein syödä pizzaa.

Kurjuuden maksimointi kuitenkin tapahtui eilen, kun söin lounaani muiden vaihtoehtojen puutteessa espoolaisessa Hesburgerissa. Hyi! Minä en mene enää ikinä Hesburgeriin. (McDonaldsissa tulee käytyä ehkä kerran puolessa vuodessa, jos krapula on oikeanlainen.) Miksi ihmiset syövät sellaista ruokaa? Oli ihan pahaa ja rasvaista eikä mennyt edes nälkä ja ranskalaisetkin oli lötköjä. Jopa ketsuppi oli normaalia huonompaa! Hyi.

Askartelin paskartelin siis hieman Kodin1:n leluosastolla ja jouduin tämän tästä lastenvahdiksi. Vähemmästäkin ratkeaa ryyppäämään. Tein kyllä hienon hirmuliskon rakennuspalasista. Vieressäni joku hehkeä blondi piti aasinhännänkiinnityskilpailua ja houkutteli tahallaan kakaroita esittelypöytäni äärestä aasin häntää kiinnittämään lupaamalla ilmapalloja ja karamellejä. (But I believe in peace, bitch.)

Perjantaina olin ihan kiltisti ja selvin päin, ettei tarvitsisi mennä töihin krapulassa. Eilen en. Täristyäni puolisen tuntia suihkussa koen voivani jatkaa kirjoittamista. Tuokaa minulle lisää pizzaa ja suklaata, jooko?

Katselen tässä televisiosta Criss Angelia, joka tekee hienoja temppuja ja sitten jotain ihme paskaa. Minusta itsensä sytyttäminen palamaan ja mikä lie pakkopaidasta karkailu krokotiilialtaan yläpuolella ei ole taikatemppu, vaan jotain typerää pelleilyä. Ei minua sellainen kiinnosta. David Blaine on tässä asiassa turhakkeista pahin. Eikö sen vaan voisi ampua saman tien, niin olisi kaikilla helpompaa? 44 päivän pleksilaatikossa hengailu ei ainakaan ole taikuutta. Lisäksi se on paitsi typerää ja turhaa, myös todella tylsää. Sen sijaan Derren Brown on hyvä jätkä. Päätän taikurikatselmukseni tähän.

Onneksi on vielä kolaa ja tuotantokaudellinen Futuramaa.

Päivän muihin aiheisiin

Minä en tunne ketään, joka edes etäisesti sietäisi Joonas Hytöstä, enkä varsinkaan ketään, jota tämä henkilö millään tasolla miellyttäisi. Itse asiassa en ole edes koskaan kuullut kenestäkään, jonka mielestä Joonas Hytönen olisi edes kestettävä. Minkä ihmeen takia tällaisen kyvyttömän häviäjän ympärille siis rakennetaan aina uusia, entistä huonompia ohjelmia? Kuka niitä katsoo?

Päiväni sihteerikkönä ovat luetut: terve menoa Rakkinekek! Lisäksi pääsin jotakuinkin eroon kaikista yllättäen kasautuneista freelance-hommista. Siispä ostin itselleni pienen pullon kohtalaisen pahaa kuohuviiniä. Päätin rytmittää elämääni aloittamalla metalligrafiikan harrastamisen torstaisin. En ole tainnut harrastaa kymmeneen vuoteen mitään ohjattua ja tiettyyn aikaan sidottua toimintaa. Tämä on hyvin jännittävää!

Minusta tulee aktiivinen, nuori ja menestyvä citysinkku. Valitettavasti en ole kiinnostunut kaiken maailman lahkojumpista ja voimakristallivenyttelyistä... mitä niitä nyt onkaan. Sen sijaan tunsin itseni kovin helsinkiläiseksi (ei sillä, että olisin erityisesti mitään muuta kuin helsinkiläinen), kun muistin Fredrikinkadun poikkikatujen järjestyksen lähes oikein ja osasin kävellä suorinta tietä Uudenmaankadulle.

Siellä päin Helsinkiä en ole koskaan osannut suunnistaa. Kaikki kadut näyttävät minun silmääni samalta ja ainoa risteys, jonka tunnista on Viiskulma. Olen jopa oppinut kolmosraitiovaunun reitin ennen Fredan poikkikatuja ja kaikki raitiovaunuja käyttävät tietävät, että kolmosen ratikan reitin miettimisestä nyrjähtää aivo samaan tapaan kuin suuria metafyysisiä kysymyksiä pohtiessa.

Kosmisen tasapainon säilyttämiseksi en löytänyt bussin 58 pysäkkiä, josta pääsisi takaisin keskustaan päin. Turvauduin metroon.

Kaikesta huolimatta minulla on juuri nyt hyvin tylsää. Tarkoitus oli hieman juhlistaa kaikenlaisten velvollisuuksien vähenemistä, mutta seuralaiseni tälle illalle perui tulonsa viime tipassa, enkä löytänyt korvaavaa kaljaseuraa. Alkuilta meni metalligrafiikan toteuttamisen sijasta ikävä kyllä opettajan äärimmäisen tylsää dialuentoa kuunnellessa, ja loppuilta oikoluvun loppurutistuksessa ennen lehden painoon menoa.

Paloittelin siis sydämenmuotoisen pesusienen ja kaivoin kitarani kotelosta tehdäkseni kuvataidetta. Avasin kaljan. Ehkä kohta kuohuviininkin. Ankeaa yksinjuhlintaa seuraa.

Referoinnin jalo taito

Alkoi ottaa päähän, kun tulin ajatelleeksi, miten miten paljon vähemmän ahdistava paikka maailma olisi ilman ulkomainontaa.

Vittumainen ahven ja ujo kana

...nämä olivat päähenkilöitä viikonlopun mökkireissulla, jossa Alfapetiä pelatessa päätettiin sattuneista syistä, että 9.9. on kansallinen tyräyö.

"Jos sikagöb ei muka ole sana, niin sen pitäisi olla."

Minulla oli kovasti hauskaa, kuten tovereillakin. Yksi nysväili parisuhteessaan ja jätti tulematta, mutta hysteerinen kikatus alkoi automatkalla mökille ja jatkui läpi reissun. Alkuhankaluuksia ilmeni jonkun vitun turhan kokouksen vuoksi ruuhkautuneessa keskustassa, kun olimme matkalla poimimaan kolmatta mökkeilijää kotoaan Espoosta. Meilahden kohdalla tilanne meinasi helpottaa, mutta hieman hidasta oli matkanteko ainakin Lahdentielle asti.

"Kato, neljä metriä eikä yhtään autoa!"
"Älä sano, kohta tuolta hyökkää joku ambulanssiarmada. Joku on loukkaantunut ja ne menee viemään sille laastaria."
"Joo, 20 ambulanssia, joissa jokaisessa yksi laastari."

Matkalla joku oli tehnyt paljon taidetta tienvarsille. Kukkalaatikoita oli asetellut myös, jotta ajaminen olisi viihtyisää ja miellyttävää. Jotain vitun naistoimikuntia.

"Miks noi puut on sidottu yhteen?"
"Ettei ne karkais."
"Ai ne vartioi toisiaan? Entä jos ne karkaa kaikki yhdessä?"
"Ei niillä ole sellaista organisointikykyä. Ne on puita!"

Tunsin oloni äidilliseksi. Sitä tapahtuu näiden ihmisten seurassa toisinaan. "Saara laula meille! Saara keitätkö meille kaakaota! Saara mitä teet meille ruuaksi!"

Se on kuitenkin varsin mukavaa.

Minulla on vihdoin oikea katto pääni päällä ja tunnen oloni jälleen kotoisaksi. Kaksi minuuttia maalta tulon jälkeen hyttynen inisi korvani juuressa. Nämä eliöt haluan kitkeä maailmasta.

Elämäni freelancerina

Onneksi tässä blogissa kerrotaan asioista eikä tapahtumista. Tänään on tapahtunut liikaa. Työasioissa jouduin kulkemaan Korkeasaaren läpi Merimuseolle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin tervehtimässä eläimiä. Joku oli poistanut mangustit, inhottavaa!

Tänään olen lähinnä tehnyt töitä.

Ostin tursaspehmolelun. Löysin postilaatikon ja lähetin sattumalta mukana olleen verokortin toimialapalveluun. Siihen laitetaan korkeasaaren nallekarhuleima. Näin tiikerin ihan läheltä. Tunsin ansainneeni hetken ihmisistä lähes tyhjässä korkeasaaressa eläinten parissa, ilman työasioita ja etenkin ilman kannettavaa tietokonettani - joka muuten painaa saatanasti.

Nähkääs, kun viime aikoina olen erilaisten - lähinnä minusta riippumattomien - työkasautumien ja kattoremontin yhteisvaikutuksesta ravannut ympäri Helsinkiä ja tehnyt töitä erinäisistä baareista käsin. Olen hyvin väsynyt, mutta en pysty enää rauhoittumaankaan. Ei minulla kyllä vielä hetkeen ole aikaakaan rauhoittua. (Tai nukkua tai syödä.)

Lisäksi olen tehnyt töitä.

Kauppatorilla lokki paskoi muistiinpanojeni päälle, kun tutkailin vielä hieman ylös kirjoittamiani taustatietoja ennen kuin haastattelisin museonjohtajaa. Paluumatkalla näin tyhjentyneellä kauppatorilla auton alle jääneen lokin raadon. Tunsin lämpimän vahingonilon tunteen rinnassani.

Lisäksi olen tehnyt hieman töitä.

Lopuksi haluaisin vielä ilmoittaa, että Cat Stevensin Sad Lisa -kappale on lähes kaikin tavoin täydellinen musiikkikappale.

2-4 raajaa ja pulssi, kiitos

Itsenäisenä uranaisena olen taipuvainen paheksumaan aktiivisesti parisuhdetta etsiviä ihmisiä. Aionkin nyt paheksua tällaisia ihmisiä täysin avoimesti kokonaisen merkinnän verran.

Ensinnäkään en kannata näkemystä jostain ennalta määrätystä kosmisesta sielunkumppanista, vaikka parhaimmillaan toki romanttisissa yhteyksissä voi tuntua siltä, että tämä henkilö on juuri minulle tarkoitettu. Olisi kuitenkin aika tyhmää, minusta, jos tällaisia henkilöitä olisi maailmassa vain yksi.

Noh, sitten vaikuttaa usein siltä, että jotain ihmeen sielunkumppania ja ikuista rakkautta metsästävät ihmiset haluavat elämäänsä sisällön tästä epämääräisestä unelmahenkilöstä. Väärin! Hankkikaa nyt herran tähden sitä sisältöä jostain muualta! Sisällöttömät ihmiset noin muutenkin ovat ikävystyttäviä. Enkä minä ainakaan haluaisi ryhtyä parisuhteeseen henkilön kanssa, joka on sitä mieltä, että maagisesti korjaan koko hänen elämänsä mielekkääksi, niin että kukkasia ja perhosia vaan lentelee.

Ymmärrän toki läheisyydenkaipuun ja sen, että "yksin" voi olla ankeaa, mutta onhan sitä nyt hitto maailmassa vaikka mitä muutakin oikeasti päheetä kuin lepertely ja kynttiläillalliset. Sitä tuskin tarvitsee mainita, ettei se parisuhteilukaan ole lepertelyä ja kynttiläillallisia, oikeasti.

Onhan se jollain tapaa sosiaalisesti hyväksyttävämpää kanavoida sisällön kaipuu ja yleinen häiriintyneisyys parinmuodostuspakkomielteeksi kuin vaikkapa mummojen potkimiseen. Ja sitten tietysti nämä biologiset asiat ja lisääntyminen, jotka kaiketi ovat jotain perustavanlaatuisia asioita jollain hyvin primitiivisellä tasolla... mutta jätkät, hei! Ei kukaan jaksa katsella jatkuvaa valitusta siitä, ettei saa ketään eikä koskaan löydä sitä oikeaa. Sellainen on ihan tappavan tylsää. Mummonpotkijat ovat varmasti mielenkiintoisempia.

Lisäksi etenkin naisilla tuntuu olevan taipumusta listata ominaisuuksia, joita he ehdottomasti vaativat kuvitteelliselta pariutumiskumppaniltaan - ja nimenomaan kuvitteelliselta. Usein nämä ominaisuudet ovat paitsi täysin utopistisia myös ristiriidassa keskenään ja takaavat sen, ettei tällainen listaava henkilö koskaan varmasti löydä ketään odotuksiaan vastaavaa. Onko sillä loppujen lopuksi jotain seksuaalista väliä, ettei muuten hurmaava yksilö ole 180-185 cm pitkä eikä omista kahta tiibetinspanielia?

Kaiken kukkuraksi tätä 180-185 cm pitkää tiibetinspanielinomistajaa etsitään sitten jostain baareista! Mitä ihmettä! Eipä sillä, etteivätkö 180-185 cm pitkät tiibetinspanielinomistajat kävisi baareissa, mutta käyvät ne varmaan muuallakin. Niihin saattaa jopa tutustua vahingossa ihan yrittämättä. Ja jos tämä rakkaus on vieläpä ennalta tähtiin kirjoitettu niin hittoako sitä pitää etsimällä etsiä.

Lopuksi haluan vielä todeta, että kootkaa itsenne, veljet ja siskot!

Minä olen oman elämäni hattivatti

Jos missään vaiheessa olen tuntenut henkisen tilani olevan kohtalaisella tolalla, niin kymmenen tunnin oikoluennan jälkeen ei ollut sellaisesta enää huolta. Oli tietysti täysin oma valintani suorittaa tämä työ kerralla loppuun - lähinnä siksi että voisin tänään ottaa rennosti ja vähän siivoilla. Kieliopin yliannostuksesta toivuttuani otinkin todella rennosti ja sotkin lisää.

Jokin älyllinen ja luova osa aivoistani on aktivoitunut viime aikoina siinä määrin, että päätin taas harrastua lisää muutamissa asioissa. Sukulaiset lahjoivat minua mm. Stockmannin lahjakortilla siitä hyvästä, että olen pysynyt hengissä tasan 21 vuotta, joten intouduin Akateemisen kirjakaupan psykologiaosastolla ja nappasin itselleni Oliver Sacksin Antropologi Marsissa -opuksen sekä Dave Grossmannin kirjoittaman On Killing -teoksen, jossa ruoditaan tappamisen psykologiaa sotilaallisesta näkökulmasta (melko karua).

Lisäksi päätin aloittaa lähiaikoina jonkin suuruudenhullun kuvataideprojektin, jota en taaskaan saa koskaan päätökseen. En vielä tiedä mikä se on, mutta verestän taitojani tuottamalla itsekritiikkiä stereona, eli piirtämällä omakuvia peilin kautta. Se vaatii vahvaa luonnetta, näin sanon.

Epämääräiset hanttihommat, joita opiskelija usein joutuu etenkin kesäisin harrastamaan, meinaavat vallan tukahduttaa nuoren mielen. Tällainen - ainakin minun tapauksessani - taas usein potkii liikkeelle jotain sisäistä älykköä, joka alkaa esittää vaatimuksia ja pakottaa todistelemaan itselleni, että olen oikeasti mielenkiintoinen henkilö, jonka päässä liikkuu jotain. Sama sisäinen älykkö kenties, joka pakottaa käyttämään aivan liian pitkiä ja monimutkaisia virkkeitä. Ehkä myös sama älykkö, joka juo minut viikonloppuisin krapulaan. Kenties pieni lehmä?

Urani ponttonibisneksessä ei kuitenkaan ole vielä ohi, vaan on harventunut. Olen saanut hyvää palautetta erinäisistä kirjoitus- ja käännöstöistä, joita minulle on sälytetty, enkä tunne itseäni enää niin turhaksi jätkäksi. Huomasin eräänä päivänä myös välittäväni sujuvasti viestiä pikkuponttonien pinnalta harjattavista sinkkikiehuntakuplista, niin että melkein ymmärsin, mitä sanoin. Lisäksi olen haalinut itselleni muutamia epämääräisiä työkeikkoja, joten työnhakupaniikki lykkääntyy ainakin kuukaudella. Seuraavaksi rupean kirahvinkouluttajaksi.

Hyvät naiset ja herrat, olette tässä todistaneet syksyllä alkavaa E.S:n egonpaisutusprojektia. Talvella tulee kylmä, jos ympärillä ei auran tavoin leijaile muhkeaa itsetutkiskelusta, -rakkaudesta ja -keskeisyydestä koostuvaa astraalimassaa. Tulee niin samperin pimeää, että pitää harjoittaa itsevalaisua. Itsevalaisevat eläimet noin muutenkin on aika siistejä. Hattivatit vaik.