Perjantaisia hajahuomioita

Heräsin tänään varsin pirteänä puoli kahdeksalta, sillä eilen join kolme litraa olutta. Ja arvatkaas mitä sitten! Niin! Minä aloin siivota. Mutta, voih, uskollinen vuosia palvellut Severi-imurini tyystin väsähti, vaikka ennen imi niin esimerkillisen tomerasti! Ei kai hirmuisesti voi jaksaa imailla jos on vain kovin pieni imuri. Se siitä sitten, en saa vihreää villamattoani enää koskaan puhtaaksi. Siispä POLTAN sen!

Tuuminpas sitten tuossa leveälahkeisia housuja silitellessäni, että lihavat ihmiset joutuvat silittämään huomattavasti enemmän kuin laihanpuoleiset. Paitsi jos henkilö on kyllin lihava ja vaatekappale puolestaan sopivan pieni, paita pingottuu sileäksi päälle puettaessa ilman sen kummempaa mankelointia ja oiontaa.

Joku on käyttänyt kaikki rahani johonkin ei mihinkään (kaljaan). Epäilen Eversti Sinappia kynttilänjalalla pannuhuoneessa.

Princen uusi levy! Princen uusi levy! Princen uusi levy! Princeeeeeeaaaaaaaaaaaaaaaaa

Ah, surkeus, mi' sielun täyttää

Olen tehnyt töitä miltei kaksi viikkoa putkeen ja nyt pahin on ohi. Eilen vein roskat. Tänään ajattelin mennä baariin. En ole varma, mitä baarissa teen, sillä rahatilanteeni alkaa olla pakkasen puolella.

Television tuijottaminen tylsensi mieleni, joten päätin alkaa luovaksi ja opettelin soittamaan huilua uudestaan. Soitin olosuhteisiin nähden varsin hyvin, mutta huilu oli puoli sävelaskelta epävireessä. Yritin virittää ja nyt en saa sitä enää takaisin osiksi ja koteloon. Lainasin huiluani erään suomalaisen rock-yhtyeen kiertueelle noin vuonna 1996, eikä se ole ollut entisensä sen jälkeen, kun sain sen takaisin noin vuonna 2000. (Seuraavaksi kun näen Waltarin Kärtsyn kadulla, vedän turpaan.)

Aikani huilun kanssa paarattuani päätin piirtää loppuun aikaa sitten aloittamani Tom Waits -aiheisen kuivapastellityön. Eihän siitä mitään tullut, jätin mokoman rauhaan. Noh, mitäs jos vaikka rikkoisin muutaman lasin seuraavaksi! Tiskaaminen sujui tietysti ongelmitta, sillä se ei ole kovin mukavaa puuhaa, vaikka minulla onkin hurmaavaa omenaesanssille tuoksuvaa tiskiainetta.

Lähdin seinäkiipeilemään ja olin huono.

Kai te ymmärrätte, että jos tuo lumen satelu ei kohta lakkaa, minä sekoan ja tapan KAIKKI. Aloitan Pekka Poudasta, perkele.

On vähän hiljainen tämä viikko. Tosin, lauantaina pidän suklaakestit. Sitä odotellessa metablogistiseksi heittäytyäkseni: heippa vaan loputkin tilaajat. *Viil*

Leppävaara Rock City

Kuluuhan tämä viikonloppu myös töitä tehdessä ja nukkuessa. Vapaa-aika on heikoille! Ikäväksi tilanteen tekee se, että töitä olisi enemmän kuin jaksan tehdä, mutta rahaa ei juuri ole vielä yli viikkoon. Niin, minusta on tullut tylsä, mutta sellaista tämä nyt on. En muista koska olisin viimeksi ollut näin tyytymätön Lauantai-iltaani.

Tänään olin keskustan Akateemisessa kirjakaupassa pitämässä lastenpäivän askartelutapahtumaa. Askartelin pääsiäiskortteja mitä hurmaavimpien pikkutyttöjen kanssa ja nyt minulla on paljon käyttämättä jääneitä sieviä puputarroja. Olen lässyttänyt koko päivän ja mieleni tekisi leikkiä Barbie-nukeilla ja My Little Ponyilla.

Eilen olin vaipua epätoivoon, kun tuntui siltä, etten saa enää koskaan nukkua tarpeeksi, eikä kesä tule ikinä. Tänään oli kuitenkin mitä mainiointa ja huomenna ajattelin selvitä työpäivästä vaihteeksi alle kahdeksassa tunnissa. Ensi viikolla saatan ehtiä tehdä jotain muutakin kuin töitä, kunhan se on lähes ilmaista. Jos iltapäivälehdissä otsikoidaan ensi viikolla, että Leppävaaraa on terrorisoinut hinnoittelupyssyllä viattomia sivullisia uhkaileva nuori nainen hirviönaamari päässä, olen menettänyt hermoni lopullisesti puutteellisiin hintatietoihin ja hyllyjärjestysten muuttamiseen.

Ikkunapitoiset ja muuten kiiltäväpintaiset toimistorakennukset ovat omiaan ihmisten huomaamattomaan tarkkailuun. Yhden työpäivän aikana bongasin ikkunan heijastuksen kautta ainakin kolme asiallista businessmiestä tsekkailemassa takapuoltani - miten imartelevaa! Työpaikan lounasravintolassa tai tupakalla käydessä näen lähinnä edellä mainittuja pukumiehiä ja järkyttävän asiallisen näköisiä kolmekymppisiä naisia jakkupuvuissa. "Mites se vuosineljännes ja tulotasobudjettieriparipuratuotantokehityspalaveri?" "Ai niin, unohdin faksata ne Lontoon paperit." Oh, en ole koskaan tuntenut itseäni niin kapinalliseksi! Siinä teille sitten, hiton business opportunity directorit. Shakin' that ass, shakin' that ass.

Hei, jätkät hei, 4.4. on Morrisseyn keikka ja opintotukipäivä! Täst tää lähtee! Rock on! Minusta on ihanaa, että ns. suuremman luokan artistien keikkaliput tulevat myyntiin - vaikkakin röyhkeään hintaan - huomattavasti itse konserttia aiemmin. Konserttiin mennessä tapahtuma tuntuu oikeastaan ilmaiselta, eikä yhtään harmita se, että lipusta on maksanut viitisenkymppiä. Kallista lystiä kyllä on se.

Maininnan arvoista on sekin, että olen käynyt työkeikalla Espoossa jo yli kahden viikon ajan, enkä ole valittanut ko. kaupungista mainittavasti. Hirveä paikka se on silti.

Hermostun

Minä en ymmärrä miten ihmiset pystyvät opiskelemaan. Jos ei ole valmis asumaan Koivukylässä HOAS:n solussa kämppiksinään tiskaamisesta kieltäytyvä ja kasvissyönnin iloista paasaava ituhippi ja finninaamainen jatkuvasti tilutteleva hevikitaristi ja syömään lähinnä puuroa, on täysin mahdotonta (ainakin Pääkaupunkiseudulla) elää pelkällä opintotuella. Itse asiassa kaikki opintoetuudet, jotka Kela tililleni laittaa, eivät riitä edes vuokraani.

Teoriassa minulla voisi olla nyt yli kolmekymmentä opintopistettä ja toiset mokomat tulossa kevään loppuun mennessä. Jos näin olisi, se tarkoittaisi sitä, että olisin tehnyt jotain opiskelun eteen. Tai siis olenhan minä oikeastikin jotain tehnyt, mutta mitä ilmeisimmin liian vähän. Kela kuitenkin vaatii tiettyä määrää opintopisteitä, jotta tukea saa, joten ei nyt syytetä opiskelijaparkoja laiskuudesta. Ja minusta olisi ihan mukava saada rahaa siitä, että tekee työtä.

Noh, on kuitenkin selvää, että jonkinlaista palkkatyötä on opiskelun ohella tehtävä, elleivät vanhemmat ole anteliaita ja rikkaita, eivätkä minun vanhempani ole ainakaan jälkimmäistä. Olettaen tietysti, ettei henkilö ole valmis elämään suurinta osaa opiskeluajastaan, hm, voisinpa jopa sanoa, että köyhyydessä. Minusta opiskelijat eivät elä pelkällä ruualla.

Opintolainan valtiontakaus mukaan lukien, saisin opiskelusta rahaa 760,61 €/kk (ilman lainaa 460,61 €). Oletetaan, että asuisin Pääkaupunkiseudun hintatason huomioon ottaen edullisessa asunnossa, jonka vuokra olisi n. 330 €/kk, vuokran jälkeen minulle jäisi rahaa n. 430 euroa, josta maksaisin esimerkiksi bussikortin n. 25 euroa ja sähkölask... itse asiassa unohdetaan tämä laskeminen. 760,61 €/kk nyt vaan on ihan helvetin vähän. Jostain syystä taustatutkimukseni ontuu, enkä löydä mistään pätevää tietoa siitä, paljonko työttömät saavat tukia. (Kiertelevät, kaartelevat, missään ei mainita edes suuntaa-antavia rahasummia!)

En ole nyt sillä tuulella, että jaksaisin alkaa laskea tilastokeskuksen tutkimusten perusteella tulojen mediaaneja ja laskeskelemaan niistä sosiaali- ja terveysministeriön köyhyyden määritelmän mukaisilla kertoimilla ja millä lie, jonkinlaista suuntaa-antavaa köyhyyden tulorajaa. (En ole koskaan sillä tuulella, vihaan matematiikkaa.) En kuitenkaan olisi varsinaisesti yllättynyt, jos esimerkiksi 760,61 €/kk ansaitsevat määriteltäisiin Suomessa köyhiksi.

Noh, tokihan osa-aikaista työtä on kohtalaisen helppo saada, eikä tarvitse olla kuin ihan vähän super-ihminen, että jaksaa hoitaa opiskelun ja työnteon täysipainoisesti. Se on ihan mahdollista, olen minäkin tehnyt niin! On myös ihan mahdollista varmasti elää 760,61 eurolla kuukaudessa. Se nyt vaan ei ole erityisen kivaa.

Ja sitten ne nälkää näkevät lapset Afrikassa ja niin edelleen.

Tämä kannanotto lopahtaa nyt tähän, sillä olen tehnyt pitkiä päiviä enkä jaksa ajatella. Sitä paitsi minun pitää lähteä töihin kohta. Sanonpahan nyt vaan, että ahdistaa, kun en ole varma, millä maksan toukokuun vuokran. Puhumattakaan kesäkuun vuok... tosiaan, ei puhuta siitä. Tämä on vain liian vaikeaa minulle.

Tuo 760,61 euroa oli muuten sitten bruttosumma, siitä menee verot vielä.

Ajatustenluku ihmisten välisen kommunikaation peruspilarina

Eilinen meni ihan Espooseen. Olen tehnyt viime- ja toissaviikolla muutamia liian pitkiä työpäiviä Leppävaarassa, joten kaipasin olutta ja hyvää seuraa. Vaihtoehtona oli lähteä Vuoritalolle kuuntelemaan toverini PASKA TIMOn suuresti arvostamaa noiseäläkkää tai mennä kaikista paikoista Espoon Kivenlahteen kuuntelemaan rock-musiikkia. Olin menossa työpäivän jälkeen asentamaan äitini tietokonetta sinne samaiseen Kivenlahteen, joten suunnitelmat muodostuivat kuin taikaiskusta. Jäi Paskis näkemättä. Kohtalo puuttui peliin.

Noh.

Rock-musiikki oli hyvää ja puhdisti sieluni väsyttävän ja stressaavan työpäivän jälkeen. Niin, nimittäin: Agathon's Legacy. Seura oli myös mitä oivallisinta: löysin ainakin yhden lisäuhrin Hedwig and the Angry Inch -herätysliikkeelleni. (Se on vaan niin hyvä!) Lienee tarpeetonta mainita, että kalja oli hyvää.

Nyt lopetan tämän mielipuolisen linkkailun ja keskityn kiistattoman kiinnostaviin ja yleistä hilpeyttä aiheuttaviin huumoripitoisiin huomioihin arkipäivän ilmiöistä.

Kämppis on ihmiselle kämppis. En voisi koskaan kuvitella asuvani jonkun muun tai muiden ihmisten kanssa, jos jotain kaukaisessa tulevaisuudessa aikuisena harrastettavia pitkän linjan romantillisia yhteyksiä ei oteta huomioon. Olen kuitenkin viime aikoina tullut siihen tulokseen, että olen paitsi naimisissa ja intohimottomassa rakkaussuhteessa itseni kanssa, myös itse itseni kämppis ja aion nyt avautua aiheesta.

Minua ärsyttää aivan tolkuttomasti se, että kun syön einesmuotoista kerroskiisseliä, jugurttia tai vastaavaasti pakattua nestemäisehköä substanssia (yleensä kerroskiisseliä, se vaan rulettaa) jätän purkista kuorittavat sisällöstä tahmaiset muoviläviskät tahmea puoli ylös pöydälle lojumaan. Toki, jos ne jättäisin tahmea puoli alaspäin, liimautuisivat penteleet pöytään kiinni, mutta eipä tarvitsisi varoa kyynärpäitään ja paitojaan jatkuvasti. Toiselta puolelta mustikkakiisselinen kevyt läpyskä voi ilkeämielisyyksissään pomppia arviolta ainakin kahdeksalle pinnalle keskivertoyksiössä ja mustikkakiisselöidä ne kaikki.

Palatakseni takaisin edellisen kappaleen alkupäähän: miksen minä voi vaan heittää niitä kansipapereita roskiin, kun olen avannut kiisselipurkin? Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Suuri osa kansipapereista löytyy vieläpä tiskialtaan vierestä n. 10 senttimetrin päästä roskakorista. Kylläpä ärsyttää!

Suhteeni (se intohimoton rakkaussuhde) asuintoveriini on toistaiseksi tätä lukuunottamatta varsin hyvällä mallilla, sillä olen kohtalaisen siisti ja pidän hyvästä musiikista tarpeeksi kovalla äänenvoimakkuudella. Lisäksi en ole toistaiseksi keksinyt tapaa kiukutella itselleni kertomatta siihen syytä. "No jos sun tarttee kysyy, ni unohda koko juttu!" (Tässä yritän viitata merkinnän otsikkoon. Otsikointini ei oikeasti ole niin satunnaisia kuin voisi luulla.)

Bonuksena seuraa väsyneen sunnuntai-illan johtopäätös tahi mietelmä: ihastuminen on henkistä kutitusta - hirmuisasti kikatuttaa, mutta eihän se nyt oikeasti ole hauskaa, vaan piinaavan tuskallista.

Tipitii

Mikään ei paranna lintuinfluenssaa niin kuin minttukaakao ja raikas baari-ilma. Oli ehdoton kuningasidea lähteä eilen baarivisaan, jonka jälkimainingit kestivät yömyöhälle. Baariakin vaihdettiin. Olen viime aikoina flunssan johdosta syönyt hieman huonosti, siis liian vähän. Krapula, flunssa ja poikkeuksellisen alhainen verensokeri ovat kerrassaan tainnuttavan hyvä cocktail! (Tutkijaryhmämme ei suosittele.)

Mutta sehän nyt on vissi, että sairastaminen on nössöille, eikä baarivisasta pienen flunssan takia luisteta.

Maanantaina tuli kokeiltua Om'pun musiikkivisaa. Pääsimme ensimmäisellä kierroksella tasoihin Suosikin toimituksen kanssa. Siitä eteenpäin olikin pelkkää alamäkeä, mutta pärjäsimme ihan kohtalaisesti. Kerrankin tietovisa, jossa minäkin pääsin välillä loistamaan tiedoillani, vaikka ihan vaan vähäisen. Ja, ah, Prince-kysymyskin oli!

Euroviisut pilasivat elämäni. Eikö millään ole enää mitään väliä? Missä säädyllisyys! Mihin tämä maailma on menossa! Saavatko kaiken maailman hirviönaamaiset rock-huligaanit täällä hillua vailla järkeä, kun kunnon kansalaiset jne. Voi luojan tähden, pitääkö kaikkien olla aina niin tyhmiä? Rauhoittukaa hyvät leidit sekä herrat ja antakaa sielujenne liitää Ruotsin euroviisukappaleen sulosointujen siivin.

Lisäksi Pink is the New Blog ilahduttaa sairauden ja kurjuuden keskelläkin riemastuttavalla huomiollaan. Britney Spears on uusi Michael Jackson. Nerokasta!

You rock my world!

Manasin itselleni kuolemantaudin. Aloin jo ihmetellä orastavaa flunssaa, joka ei neljänkään viikon jälkeen rokannut maailmaani kuten kunnon flunssan kuuluisi. Olin hermostua ja harkitsin vakavasti, josko menisin alasti tuuletusparvekkeelle huutamaan. Olin juuri kävelemässä portaita ylös, kun lamaannuttava yskäkohtaus ja korkea kuume pysäyttivät minut. Olen kieltämättä syönyt viime aikoina paljon kanaa.

Riennänpä kaikesta huolimatta tänään reippaasti Marcel Proust -aiheisen kirjallisuuskurssin ensimmäiselle luennolle ja palautan maailmanhistorian huonoimman Alppilan nimistöä käsittelevän esseen. Väitän olleeni n. 38,5 asteen kuumeessa sitä kirjoittaessani, sillä jostain syystä sain aikaan vain kolmen sanan lauseita, joista todennäköisesti puuttuu esimerkiksi verbejä. Olen hajottanut kuumemittarini, joten en voi vahvistaa selitystä.

Viime aikoina olen toiminut lähinnä tupakalla, oluella ja Patti Smithillä. Tänään olen ajatellut lisätä yhtälöön Finrexinin. Hyvin toimii. Gloooooooria.

Onnistuisinkohan pelottelemaan ihmisiä raitiovaunussa yskimällä, aivastelemalla ja kaakattamalla samalla kuin kalkkuna. Kiittäkää japanilaisia! Kannettavat musiikkisoittimet pitävät minut aisoissa. Sunnuntaina olin soittimen puuttuessa vähällä kommentoida eräälle suurisieraimiselle mieshenkilölle hänen sieraintensa kokoa. "Hyvä herra, kai tiedätte, että teillä on vallan poikkeuksellisen suuret sieraimet!"

(Little sister the sky is falling!)

Saara harrastaa

Sen sijaan, että harrastaisin lenkkeilyä tai postimerkkien keräilyä, minulla on tapana haalia käsiini mielenkiintoisia neuropsykologisia julkaisuja ja lueskella niitä huvikseni. (Kannattaa lukea Oliver Sacksin teos Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi. Se on hyvin mielenkiintoinen ja mainio.) Harkitsin yliopistoon pyrkiessäni myös hieman psykologian laitosta, mutta epäilen, ettei se olisi enää hauskaa, jos sitä olisi pakko opiskella. Eihän sä-passiivissakaan ole enää mitään hauskaa.

Katselin televisiosta jokin aikaa sitten mielenkiintoisen Prisma-dokumentin neurologisesta ilmiöstä nimeltä synestesia. Dokumentissa ilmiöön perehtynyt tiedemies Vilayanur S. Ramachandran (älkääkä luulkokaan, etten muistanut tätä nimeä ulkoa) teki pienimuotoisen testin kahdella kuviolla. Testissä Ramachandran kertoi kuvioiden nimet koehenkilölle ja tämän piti päättää, kummalle kuviolle nimet kuuluvat. 95-98% ihmisistä päätyi samaan tulokseen.

En ole vääntämässä tästä mitään hulppeaa vitsiä, jos sitä odotatte.

Ramachandran epäili mm. testin perusteella, ettei kieli ole syntynyt sattumanvaraisesti, vaan ihmiset yhdistävät tietyntyyppiset äänteet tietyntyyppisiin aistikokemuksiin kuten muotoon tai äänenkorkeuteen. Kieli-ihmisenä tämä tietysti kiehtoo minua erityisesti.

Aloin mielessäni arvottaa eri kielten sanoja niiden äänneasun perusteella, kun ajelin metrolla Siilitien pysäkin ohi. Olen aina pitänyt ruotsin kielen sanasta igelkott. Lisäksi se on minusta paljoin siilimäisempi sana, kuin suomen siili. Satuin myös hiljattain oppimaan, että jyrsijä on ruotsiksi gnagare, mikä jälleen kuvaa mielestäni paremmin kyseistä eliöryhmää (eläinkunta, eläinlaji... ryhmä... oliko näillä jotain eroa?). (Tätä kirjoittaessani nyrpistelen naamaani ja työnnän etuhampaitani esiin kuin kunnon gnagare konsanaan.)

Toisaalta suomen kielen lusikka-sana on mielestäni paljon lusikkamaisempi kuin vaikkapa englannin spoon saati sitten ranskan cuillère. Jos lusikalla sattuu vaikkapa läpsyttelemään suklaavanukasta, siitä kuuluu ehdottomasti "lusik", eikä esimerkiksi "spuu". Ranskan rien puolestaan on paljon kuvaavampi ja tehokkaampi kuin suomen mitään, joka on lähinnä säälittävä. Vaikka laulaisi kuin kolme Edith Piafia yhteensä ja lisäisi kurlaavan sammakon tavoin korisevan kurkkuärrän perään, ei tuosta m:n ja t:n kasassa pitämästä vokaalinynnyilystä saisi millään yhtä vakuuttavaa kuin kunnon rienistä. Lisäksi Ismo on oikeassa: rakkaus on ruma sana.

Ymmärrättekö te yhtään, mitä tarkoitan?

Loppukevennykseksi haluaisin lähettää teille terveisiä jo mainitusta lauantaisesta elokuvaillasta, joka tunnettiin myös nimellä: Gender-bending musical movie night extravaganza, eli Saaran vastaisku zombie-elokuville ja Arnoldille. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä tästä tähän.

Myydään: sielu

Minulla on intohimoinen viha-rakkaus-suhde elämääni. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Toverini A yritti väittää, että sielua puhdistava musiikki ei auta krapulaan, sillä krapula ei pesiydy sieluun. Herran tähden, tottakai krapula on nimenomaan sielussa! Oih, sieluni.

Osittain liiallisesta alkoholinkäytöstä ja sekavista häiriötekijöistä johtuen keskiviikkoisella keikalla unohdin täysin seurata Uzva-yhtyeen esitystä, mutta mielenkiintoisen näköisiä soittimia ainakin raijasivat lavalle. Velvet Desperados oli tietenkin hyvä torvisektioineen kaikkineen. (Hei, linkkasin sen jo viime merkinnässä. Noh, kerran vielä.)

Eilinen kahden kesken jaettu kuohuviinipullollinen muuttui nopeasti myös pullolliseksi portviiniä ja muutamaksi olueksi ja drinkiksi Soul Kitchenissä. Ihmismääräkin kummasti tuplaantui baarireissun aikana. Sitten siirryimme minun asunnolleni juomaan hieman Gin Toniceja. Tämä ei ole minun syytäni! Liikun niin huonossa seurassa. Aih, sieluni!

Minun on tänään riennettävä kaupungille ostelemaan kiimastruusselia ja muita tarvikkeita huomista glam/drag-henkistä elokuvailtaani varten. (Aivan, aiomme katsoa Velvet Goldminen. Ei, emme aio katsoa Rocky Horror Picture Show'ta.) Lisäksi minun täytyy imuroida ja luututa tahmeaksi jäänyttä lattiaa... mistä muistuu mieleeni, että taidan joutua ostamaan myös lisää viinilaseja. Puhumattakaan ruokapuolesta! Voisin tietysti yllättää ystäväni jättämällä tällä kertaa siivoamatta ja valmistamatta ruokaa. Hah-haa, siitäs saisivat.