Ajatustenluku ihmisten välisen kommunikaation peruspilarina

Eilinen meni ihan Espooseen. Olen tehnyt viime- ja toissaviikolla muutamia liian pitkiä työpäiviä Leppävaarassa, joten kaipasin olutta ja hyvää seuraa. Vaihtoehtona oli lähteä Vuoritalolle kuuntelemaan toverini PASKA TIMOn suuresti arvostamaa noiseäläkkää tai mennä kaikista paikoista Espoon Kivenlahteen kuuntelemaan rock-musiikkia. Olin menossa työpäivän jälkeen asentamaan äitini tietokonetta sinne samaiseen Kivenlahteen, joten suunnitelmat muodostuivat kuin taikaiskusta. Jäi Paskis näkemättä. Kohtalo puuttui peliin.

Noh.

Rock-musiikki oli hyvää ja puhdisti sieluni väsyttävän ja stressaavan työpäivän jälkeen. Niin, nimittäin: Agathon's Legacy. Seura oli myös mitä oivallisinta: löysin ainakin yhden lisäuhrin Hedwig and the Angry Inch -herätysliikkeelleni. (Se on vaan niin hyvä!) Lienee tarpeetonta mainita, että kalja oli hyvää.

Nyt lopetan tämän mielipuolisen linkkailun ja keskityn kiistattoman kiinnostaviin ja yleistä hilpeyttä aiheuttaviin huumoripitoisiin huomioihin arkipäivän ilmiöistä.

Kämppis on ihmiselle kämppis. En voisi koskaan kuvitella asuvani jonkun muun tai muiden ihmisten kanssa, jos jotain kaukaisessa tulevaisuudessa aikuisena harrastettavia pitkän linjan romantillisia yhteyksiä ei oteta huomioon. Olen kuitenkin viime aikoina tullut siihen tulokseen, että olen paitsi naimisissa ja intohimottomassa rakkaussuhteessa itseni kanssa, myös itse itseni kämppis ja aion nyt avautua aiheesta.

Minua ärsyttää aivan tolkuttomasti se, että kun syön einesmuotoista kerroskiisseliä, jugurttia tai vastaavaasti pakattua nestemäisehköä substanssia (yleensä kerroskiisseliä, se vaan rulettaa) jätän purkista kuorittavat sisällöstä tahmaiset muoviläviskät tahmea puoli ylös pöydälle lojumaan. Toki, jos ne jättäisin tahmea puoli alaspäin, liimautuisivat penteleet pöytään kiinni, mutta eipä tarvitsisi varoa kyynärpäitään ja paitojaan jatkuvasti. Toiselta puolelta mustikkakiisselinen kevyt läpyskä voi ilkeämielisyyksissään pomppia arviolta ainakin kahdeksalle pinnalle keskivertoyksiössä ja mustikkakiisselöidä ne kaikki.

Palatakseni takaisin edellisen kappaleen alkupäähän: miksen minä voi vaan heittää niitä kansipapereita roskiin, kun olen avannut kiisselipurkin? Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Suuri osa kansipapereista löytyy vieläpä tiskialtaan vierestä n. 10 senttimetrin päästä roskakorista. Kylläpä ärsyttää!

Suhteeni (se intohimoton rakkaussuhde) asuintoveriini on toistaiseksi tätä lukuunottamatta varsin hyvällä mallilla, sillä olen kohtalaisen siisti ja pidän hyvästä musiikista tarpeeksi kovalla äänenvoimakkuudella. Lisäksi en ole toistaiseksi keksinyt tapaa kiukutella itselleni kertomatta siihen syytä. "No jos sun tarttee kysyy, ni unohda koko juttu!" (Tässä yritän viitata merkinnän otsikkoon. Otsikointini ei oikeasti ole niin satunnaisia kuin voisi luulla.)

Bonuksena seuraa väsyneen sunnuntai-illan johtopäätös tahi mietelmä: ihastuminen on henkistä kutitusta - hirmuisasti kikatuttaa, mutta eihän se nyt oikeasti ole hauskaa, vaan piinaavan tuskallista.