Viiviavellanrealistinen merkintä

Joidenkin ihmisten ei vain pitäisi antaa puhua koskaan missään. Viivi Avellán on nyt todistanut minullekin lopullisesti olevansa jonkinlainen nero kerrottuaan Iltalehden mukaan radiossa sivistyneen mielipiteensä ulkomaalaissyntyisistä:

"Mä tykkään arjalaishenkisistä miehistä, elikkä muhun ei uppoo mokkakikkelit ja muut tämmöset etelän hetelmät."

En ihan oikeasti uskonut, että kuulijakunnaltaan kohtalaisen laajalla radiokanavalla voisi edes sanoa "mokkakikkeli".

Tämä on tietysti kaikkien roturealistien, monikulttuurikriitikoiden ja muiden eufemismimulkkujen mielestä suuri harppaus sananvapauden saralla. Pitäähän Suomessa saada puhua asioista niiden oikeilla nimillä! (Ilmeisesti esimerkiksi mokkakikkeleistä, jotka muuten kuulostavat Bon Bon -karamellivalikoiman vähemmän korrekteilta kahvikaramelleilta.)

Ennen kaikkea en kuitenkaan uskonut, että kukaan voisi olla kyllin tyhmä käyttääkseen radiossa sanaa mokkakikkeli, mutta loppujen lopuksi asia hämmästyttää minua hyvin vähän tutustuttuani ensimmäistä kertaa Viivi Avellánin blogiin. Kansalaisjournalisti E. S. onkin ystävällisesti poiminut teille parhaat palat ko. verkkojulkaisusta. Voisimme lähteä liikkeelle siitä, miten sulavasti ja korrektisti blogissa puolustellaan rasistista möläytystä:

"taaaaas tää lehmä on joutunut ip-lehteen, jonkun pienen sivulause-letkautuksen takia... ne italiaanomiehethän ovat kaikkien vaaleatukkaisten daamien kimpussa!"

Kyllä, Viivin blogia tosiaan vaikuttaisi kirjoittavan 13-vuotias hieman keskimääräistä vähemmän älykäs koululaistyttö, mikä tietysti saattaa olla tottakin. Ei tästä internetistä aina tiedä.

"JA huom! Lush avaa ihan pian nettikaupan! Nami nami ja kohta kaikki tuoksuvat karkeille!"

Pusi, pusi vaan, Viivi. Viivi on kuitenkin oikeasti huolissaan vakavista asioista! Hyvin sekavan malli- ja/tai anoreksia-aiheisen tajunnanvirran luettuani en voinut olla ajattelematta, millaista tuskaa Viivin toimittajantyöstä on seurannut kollegoilleni. Tätä en haluaisi editoida. Viivi kuitenkin ystävällisesti selventää asian merkinnän lopussa:

"Ja tekstin pointti siis: Iloitsen kun pikkuisesta Suomesta löytyy huippumalli + miksi anoreksiaan sairastutaan?"

Aww.

"Mitä jos jokaisessa maassa naiset olisivat paremmassa asemassa kuin täällä Pohjois-Euroopassa? Ja jokaisella maalla olisi Tarja Halonen pressana ja julkisuuden ykkösdaamina Madonna. Väittäisin, että kaikki olisivat onnellisempia."

Oliko tämä Viivi Avellanin blogi vai Kevätpörriäinen? Oi, Ben, sinä todella osaat poimia parhaat päältä puolueesi riveihin.

Haluaisin tähän loppuun vielä huomauttaa, että viiviavellankriittistä tekstiäni ei mitenkään pidä ottaa henkilökohtaisena hyökkäyksenä Viivi Avellanin persoonaa vastaan. Se, että pidän enemmän sivistyneistä, älykkäistä ja ei-kusipäisistä ihmisistä, ei mitenkään tarkoita sitä, että minulla olisi jotain vitun tyhjäpäisiä, pinnallisia ja julkisuudenhakuisia idioottiblondeja vastaan. Siis mä nyt vaan tykkään enemmän sellasesta meiningistä, joka ei oo perityhmää perseilyä.

Terveisiä

Oloni oli kamala, ja asialle oli tehtävä jotain. Edellisillan kunnianhimoinen tavoitteeni juoda kaikki rahani ei ollut onnistunut täysin, mutta olin päässyt melko lähelle sitä. Kävellessäni kauppakeskuksen läpi mieleni ei tehnyt edes jäätelöä ja päätäni jomotti. Kamalinta kaikessa oli se, että kertojaääni päässäni oli läpeensä surkea pastissi huonosta film noir -kerronnasta.

Olkoon. Nyt minä oksennan, otan särkylääkettä, juon vettä ja menen takaisin nukkumaan.

Baby Is a Rock'n'Roll Nigger

Olen tunaroinut itseni yhteiskunnan ulkopuolelle. Tilanne hämmentää minua. Ensin istuin Visa Electronini katki. Passistani on ollut varsinainen henkilötieto-osa irti jo pidemmän aikaa, mutta en ole koskaan tullut käyttäneeksi sitä missään portsarille uhoamista virallisemmissa yhteyksissä. Asiaa kummemmin ajattelematta menin Nordean konttoriin, sillä se oli ainoa keinoni saada rahaa ulos tililtäni. Uuden kortin saaminen nimittäin kestää kaksi viikkoa. Vaan eipä käynyt pankin tädille rikkinäinen passi.

Ei passia - ei rahaa. Ei rahaa - ei passia.

Systeemi on perseestä! Kytät on natsipaskoja! Yhteiskunta kusee!

Eräs Saara arvostaa hyvää asiakaspalvelua

Itse olen asiakaspalvelutuurauksissani kunnostautunut nokkelissa ja humoristisissa vastauksissa asiakaspalautteeseen, mutta ei puhuta siitä sen enempää, sillä pomoni saattaa lukea tätä. Minua ei koskaan lakkaa ilahduttamasta se, että asiakaspalvelija on nokkelana ajan tasalla, kun itse juttelee typeriä asiakaspalvelutilanteessa. Tänään hätkähdin hetkeksi Nordean asiakaspalvelutädin kommenttia:

"Mikä sun osoite on?"
"Erään Saaran katu 666 X" (En halua, että tulette kylään.)
"Onks se se vihree talo?"
"Häh?"
"Onks se talo vihree?"
"Öö... on."
"Joo! Mä asuin siinä talossa 70-luvulla!"

Kuumehoureissani suunnittelin hetken foliohatun hankkimista. Mistä pankkitäti näkee, minkä värinen taloni on, ja mitä sillä tiedolla on luottokelpoisuuteni kanssa tekemistä!

Ehdoton suosikkini oli Tampereen asematunnelin Siwan kassa jonain perjantaina puoli yhdentoista maissa. Poikkesin baarista ko. liikkeeseen ostamaan kondomeja ja tupakkaa. Kassalla totesin: "Minulla on tässä kaikki, mitä onnistuneeseen perjantai-iltaan tarvitaan". Kassaneiti häkeltyi hetkeksi, naurahti hermostuneesti ja näytti vaivaantuneelta, mutta tokaisi sitten: "Niin, kyllähän se tupakka maistuu sitten jälkeenpäin." Olen vieläkin kohtuuttoman innoissani kommentista.

Asematunnelin Anttilan kassa puolestaan suhtautui aikoinaan penseästi toteamukseeni: "Ajattelin vähän irroitella näin perjantai-illan kunniaksi, ja ostaa euron muovikulhon!" Parempi ajoitus oli kuitenkin puolellani Tapiolan Etolassa, kun hankin eräänä lauantaipäivänä tekokukkia teemabileasusteeksi:

"Ajattelin vähän hemmotella itseäni lauantain kunniaksi muovisilla kukilla."
"2, 90, kiitos."
"Koska olen sen arvoinen!"

Multifail

Keravan raportoima Sampon verkkopankin virheilmoitus kuvaa päivääni mitä mainioimmin. Jo eilen illalla mittailin muutaman asteen kuumetta ja heräilin pitkin yötä tuskaiseen vuolaan hikoilun ja karmivan hyyn vuoropuheluun. Meillä n. 7,5 työntekijän firmassahan ei olla sairaslomalla, kun lehti on menossa samana päivänä painoon, ja pitipä minun haastatella jotain kääpää seuraavaan lehteenkin. Kaikessa tässä meni 11 tuntia.

Työpäivän puolivälissä, vitutuksen hieman laannuttua kävin tupakalla ja istahdin koneen ääreen. Takintaskusta kuului räks ja Visa Electronini oli hajalla. Lienee tarpeetonta mainita, että en omista muita maksuvälineitä ja käteisvarantoni käsittivät viisi senttiä.

Minun piti mennä ensi viikonloppuna Turkuun pitämään hauskaa (sielläkin voi, nykyään), mutta näillä näkymin istun kotona ja niistän. Katkerana en voi tietenkään olla ajattelematta, että jos olisi ollut mahdollista lepäillä tämä ja huominen päivä kotona, olisin saattanut olla viikonlopuksi terveempi, eikä kaikki olisi pilalla.

Tämän blogin keskimäärin kepeän ja humoristisen sävyn puitteissa minun on täysin mahdotonta kuvailla kaikkia niitä epätoivon sävyjä, joita olen tänään kokenut. Avautuisin oikein mielelläni mitä raaimmin sanankääntein ensi viikon aikatauluista, tilanteen täydellisesta hallitsemattomuudesta, varmasta epäonnistumisesta, stressistä, vitutuksesta, ahdistuksesta ja työmotivaation laskemisesta pakkasen puolelle, mutta jos ajattelen ensi viikkoa, alkaa itkettää.

Ei näin paljon voi edes vituttaa.