Äh

Ehkä on sittenkin parempi poistaa koko kirjoitus ihan suosiolla. Ei tässä siis mitään erityistä ollut, mutta kirjoitin humalassa, niin hävettää joka tapauksessa. Tai siis nyt hävettää kaikki.

Jessus että muuten rasittaa tällainen levoton humala, jossa ei saa nukuttua eikä auta veden juominen ja närästää ja päähän sattuu jo heti aamuyöstä.

Tai en minä kai enää ole kovin humalassa, kun ymmärrän jo hävetäkin. Minä muuten haluaisin mieluummin sellaisia fyysisesti tuskaisia oksennuskrapuloita kuin tällaisia aivokemialle vittuilevia ahdistus- ja hävetyskrapuloita. Edes välillä.

Siis ihan vaikka yksin kotona vetäisi kännit ja istuisi paikoillaan tuijottaen seinää koko ajan, niin hävettää seuraavana aamuna.

Tai en ole koskaan kokeillut, mutta luulisin niin.

Tämä on muuten huomattavasti vähemmän mielenkiintoinen tai hauska teksti kuin se, mikä tässä äsken oli, mutta minä ehdin jo poistaa sen.

Kissa

Aivan kuin lähiaikoina armeijan käyneet miehet tai synnyttäneet naiset ovat kyvyttömiä puhumaan muusta kuin armeijasta ja synnyttämisestä, olen miltei kyvytön puhumaan mistään muusta kuin lainakissani huvittavista toilailuista.

Kissa on hyvin utelias ja täysin kuuro, joten se saa huomattavasti tuhoa aikaiseksi. Tyyppi ei edelleenkään voi käsittää, miksei pääse kiipeämään kylpyhuoneen seiniä pitkin tai hyppäämään kaapin päälle.

Luulen, että suurin osa kissan tuhovimmasta johtuu kuuroudesta. Normaali kissa tajuaa pelästyä pudonneen tavaran aiheuttamaa meteliä sen verran, ettei ole alituiseen tönimässä puolitahallaan painavia esineitä hyllyiltä tai pöydiltä lattioille. Tämän tapauksen mielestä tuntuu olevan vain loputtoman veikeää, kun tavarat siirtyvät paikasta toiseen.

Varjojen jahtaaminen on myös kissan ylintä hupia. Niin oman kuin muidenkin varjojen. Tyrmistys on suuri, kun kummallinen kiusanhenki yhtäkkiä katoaa jäljettömiin.

Kissasta on mukavaa viettää aikaa minun seurassani, joten öisin se nukkuu parvella tai raapii sääriäni, jos tylsistyy liikaa. Siirryttyäni tietokoneelle (koska en pääsääntöisesti vietä aikaa missään muualla nykyään) kissa parkkeeraa itsensä pöydälle laptopin taakse. Noin kerran tunnissa kissa havaitsee kummallisen eläimen toisella puolella huonetta ja aloittaa pitkäjänteisen väijymisoperaation peilin suuntaan. Yllätys sohvanreunalla on aina yhtä suuri, kun vieras eläin onkin ehtinyt kadota johonkin.

Viimeisimpänä tempauksenaan kissa on päättänyt, että lattialla asuva olkalaukkuni on saatanan kätyri ja se on tuhottava.

Minusta tulee vielä hyvä aforisti

Pidän enemmän siitä, kun kissat nousevat itsekseen pöydälle eikä niitä tarvitse erikseen nostaa.

Paitsi jos kyse on oikeista kissoista, sillä minun leivänpaahtimeni ei toimi enää.

Rauha maassa

Henkilöksi, joka on pääsääntöisesti lojunut kotona tekemättä mitään koko kesän, olen luvattoman innoissani siitä, että kolmen kuukauden työnteon jälkeen minulla on viikko vapaata. Ei tarvitse kohta ruveta miettimään, että nukkumaan on mentävä, koska aamulla saan herätä juuri silloin kuin huvittaa.

Kun tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista viime aikoina, en ole juuri saanut nukkuttua kahteen viikkoon. Tänä yönä nukuin 12 tuntia ja sitä edellisestä vuorokaudesta olin hereillä noin kaksi tuntia. Kissa on ruvennut nukkumaan vieressäni ja saa näin ilta-aikaan ajoittaisia hepuleita, jotka ovat tähän mennessä aiheuttaneet polaroid-kuvien leviämisen ympäri asuntoa, leivänpaahtimen hajoamisen ja lievän paniikin kannettavan tietokoneeni suhteen. Tietokone toimii vielä, joten voinen elää ilman paahdettua leipää hetken.

Ainakaan pariin päivään en ajatellut liikkua Makuunia ja lähikauppaa kauemmas. Keskiviikkona saattaisin jo jaksaa johonkin Kallion baariin asti ja perjantaina kenties jopa keskustaan. Sillä aikaa voitte suositella minulle hyviä elokuvia.

Olen lisäksi toivottoman addiktoitunut Facebookiin. Hävettää vähän.

Minusta tulee vielä hyvä kyynikko

Viime aikoina olen menettänyt uskoni:

- Kestäviin parisuhteisiin
- Nukkumiseen
- Minkään lehden valmistumiseen ikinä
- Ruokaan
- Siihen, että kukaan oikeasti vastaa sähköposteihin tai puhelimeen
- Raitiovaunuihin

Toisaalta luotan edelleen:

- Kenkiin
- Kaljaan
- Karaokeen
- Kissoihin

Tämän tietoiskun teille tarjosi päättymättömän krapulan kourissa kamppaileva Erään Saaran Tutkimukset.

Uusi sievä ystäväni

Sain sunnuntaina lainakissan toverin New Yorkin matkan johdosta. Kissalla ei oikein ole nimeä, sillä se on kuuro. Ajattelin antaa sille väliaikaisnimeksi TURSAS.

Kissa läimi itsepintaisesti vessan ovea eteisessä rivissä olevia tyhjiä viinipulloja päin, kunnes suurin osa pulloista oli kaatunut ja levinnyt ympäri eteistä. Katseli sitten tovin minua silminnähden ylpeänä saavutuksestaan ja käveli muina miehinä pois.

Asustelee saunassa ja käy välillä tervehtimässä. Välillä minä käyn vuorostani tervehtimässä ja kissa kehrää tyytyväisenä. Yhteiselomme on varsin leppoisaa.

Mutta pitäisikö siinä vaiheessa huolestua, kun juttelee kuurolle kissalle?

Nykynuorison tila!

Olen käynyt viikon sisällä kaksi kertaa Helsingin keskustassa, jossa liikun yhä harvemmin nyt jätettyäni luennoilla käymisen suosiolla (ja työn takia) sikseen. Keskustaa en oikeastaan tarvitse kuin hyvin satunnaiseen vaateshoppaukseen ja korkeintaan kerran kuukaudessa tapahtuviin levykauppakierroksiini. Kalliossa on kaikki, mitä tarvitsen, etenkin baareja.

Eilen osuin juuri pahimpaan ruuhka-aikaan Kampin keskukseen, joka alkaa päivä päivältä muistuttaa enemmän cosplay-areenaa. Jos olisin pystynyt jotenkin nauhoittamaan ajatukseni, olisitte saaneet erityisen Saaramaisen teiniendissausmerkinnän, mutta en valitettavasti muista yksityiskohtia.

Kouluajan ulkopuolella Kalliossa liikkuessaan ei juuri törmää 12-15-vuotiaisiin, joita keskusta ja etenkin Kampin keskus ovat täynnänsä mihin kellonaikaan hyvänsä. Minä olen tuudittautunut tänne aikuisten maailmaan ja joudun tämän tästä keskustaekskursioillani päivittelemään nykynuorison tolaa. Ne ovat niin mauttomia!

Entisenä punk-tyttönä ja Espoolaisen yläasteen kauhistuksena yritän löytää jonkinlaista ymmärrystä näitä teinejä kohtaan, mutta en voi sille mitään, että kissankorvat ja järkyttävät hörhelöviritykset nyt vaan eivät voi olla päheitä edes kenenkään 13-vuotiaan mielestä. Tuleekohan niistä kunnon ihmisiä koskaan?

Kampista muuten ostin mm. vaaleanpunaiset pääkalloaiheiset korvakorut, joissa on glitteriä.

Oletteko huomanneet, että tässä blogissa on nykyään harvemmin krapulakirjoituksia?

Voi helvetti, miten voi pientä ihmistä taas hävettää.

Mä en enää ikinä tee mitään.

Back to school (suom. pyllistän yliopistolle)

Minä luulen, että Helsingin yliopisto on pilannut mahdollisuutensa saada minusta koskaan kunnollista opiskelijaa. Möhlin aluksi itse kaiken jättämällä menemättä suurimpaan osaan fuksi-infoista ja muista vastaavista, etenkin kun muutamat, joihin menin, osoittautuivat täysin hyödyttömiksi pakkotutustumistilaisuuksiksi. Tämän ansiosta en ymmärrä yliopiston byrokratia-asioista ja mistään tutkintojärjestelmästä tai kurssienkäymisjärjestyksistä yhtään mitään. (Yhdyssanoja sentään osaan luoda kuin kunnon suomen kielen opiskelija ainakin.)

Sen lisäksi että olen kaulassa roikkuvaa kameraa lukuunottamatta yhtä pihalla keskustakampukselta kuin ne japanilaiset turistit Senaatintorilla, en kertakaikkiaan pidä yliopistosta. Tämä ei kaikesta huolimatta johdu siitä, että olisin nihkeä lähtökohtaisesti kaikkea uutta kohtaan, sillä joihinkin asioihin tykästyn tai totun hyvin nopeasti. Luulen että osasyynä on esimerkiksi vuosien takaisen tunnusrumban aiheuttama pysyvä henkinen trauma siitä, että kaikki yliopistolla on aivan kohtuuttoman hankalaa. Eikä tämä välttämättä ole edes mikään harhaluulo!

Kaikki tämä ahdistaa minua siinä määrin, että suoritan ehkä tänäkin vuonna minimimäärän opintopisteitä syksyllä, jotta saisin käyttää opiskelija-alennusta, jos joudun pakenemaan vitutusta esimerkiksi Turkuun. Todennäköisesti olen aivan väärällä alalla tai pahasti viallinen ihminen. Toisaalta päätellen siitä, miten paljon hillitsemättömiä nauruntyrskähdyksiä juuri keksimäni otsikko aiheuttaa, en ole välttämättä järin älykäskään.

Pitäkää yliopistonne, minulla on työpaikka.

Työn raskaan raatajat

Voisi luulla, että kun on viikon työt tehty ylitöineen päivineen ja lehti visusti painossa, sitä olisi juhlatuulella ja kerrassaan riemuisa. Tässäpä kuitenkin istun syömässä suklaakaurakeksejä turhanpäiväinen TV-ohjelma vasemmassa silmännurkassa välkkymässä. Voi riemua.

Mutku väskää.