Varsin pieni syntymäpäiväpostaus

http://icanhascheezburger.com/

Ajattelin olla juhlamielellä jo näin heti vuorokauden vaihduttua. (Muistaakseni minulle on kerrottu, että synnyin joskus yhden maissa yöllä.) Epäilen, että kaikki minua vanhemmat ihmiset ovat katkeria, sillä katsovat asiakseen varoitella, että tässä iässä on vielä kivaa, mutta siitä eteenpäin kaikki synttärit ahdistavat ja tuntuu vanhalta. Samaa ne sanoivat viime vuonnakin, eikä vieläkään tunnu missään!

Ei tömähtäneet tissit ja silmäpussit lattiaan heti vuorokauden vaihtuessa eikä iskenyt alzheimer ja dementia, odotuksista huolimatta.

Itse asiassa halusin vielä muutama vuosi sitten olla ikäistäni vanhempi ja vieläkin toisinaan meinaan ajatella, ettei kukaan pidä minään, jos ei ole vanha ja viisas vielä. Onhan se kai kuitenkin mukavaa olla nuori, tai sitten ei sen kummempaa kuin mikään muukaan. Tarkemmin ajatellen minua ei suuremmin kiinnosta tämä iän karttuminen (joo, joo, ainakaan vielä), mutta onpahan syy saada paljon huomiota osakseen ja lahjojakin ehkä!

Voitte nyt onnitella!

Ei kiitos

Minua ärsyttää suurissa määrin kaikenlainen mainonta. Enkä nyt puhu sellaisesta normaalista passiivisesta kitinästä, jota esimerkiksi gootit, töissä käyminen ja junassa kännykkään pälättävät idiootit usein aiheuttavat. Mainonnasta seuraa sisäistä levottomuutta ja ahdistusta, koska sitä on joka paikassa ja kaupungissa asuvan on todella vaikeaa välttää sitä.

En oikeastaan ajatellut asiaa näin, kunnes keksin miettiä, miksi esimerkiksi maaseudulla olo tuntuu kummasti levollisemmalta, kun ei katsele televisiota, käytä internetiä tai törmää ulkomainontaan joka kulmassa. Onhan se selvää, että jos eri tahot eivät kilpaile huomiostani jatkuvasti, oloni on huomattavasti seesteisempi.

Vaikka ulko-, lehti- ja televisiomainonta rasittaa minua jo tarpeeksi, kaikista inhottavimmaksi koen sen, kun mainostaja tunkeutuu henkilökohtaiseen tilaani lupaa kysymättä. Tällä tarkoitan puhelinmyyjiä, face-to-face-myyjiä ja niitä sieluparkoja, jotka päättävät tunkea postiluukustani esimerkiksi aikakauslehtien mainoksia. (Jälkimmäisistä tosin pääsee helposti eroon yhdellä puhelulla asiakaspalveluun. Eikä muuten tarvitse edes olla epäystävällinen. Eihän se niiden puhelimeen vastaavien raukkojen syy ole!) Sähköpostispammia minulle ei jostain syystä tule, mutta jos tulisi, lukisin sen tähän listaan myös.

Feissarithan ovat ns. hyvällä asialla ja kuuleman mukaan saavat tällä menetelmällä värvättyä huomattavan määrän ihmisiä tukemaan hyvää tarkoitusta. Joudunkin hieman painiskelemaan itseni kanssa siinä, onko minun henkilökohtainen mielenrauhani oikeasti tärkeämpää kuin lisäväen värvääminen Amnestylle tai Greenpeacelle. Toisaalta odotan kauhulla sitä päivää, kun kännykkäoperaattorit ja lehtimyyjät keksivät ruveta harrastamaan samaa. Kannatan hartaasti sitä, että kaikenmoisille asiakaspalvelijoille (jopa puhelinmyyjille ja feissareille) pitää olla ystävällinen, mutta jos joku riemuidiootti keksii tulla myymään minulle puhelinliittymää matkalla ruokaostoksille, niin vedän pataan varmasti.

Toisaalta minusta on myös täysin kohtuutonta, että minulta vaaditaan jonkinlaista osallistumista (vastaamista, kieltäytymistä, kirjekuoren avaamista) siihen, että milloin mikäkin yritys tai yhdistys haluaa tyrkyttää minulle tuotetta x. Ärsyyntymiseni on mennyt niin pitkälle, että väitän jopa ostavani jonkun tuotteen sitä todennäköisemmin, mitä vähemmän sen mainoksiin olen törmännyt.

Tämä pistää miettimään, kuinka pitkälle tässäkin rumbassa voidaan mennä. Onko mahdollista, että mainonnasta tulee aina vain röyhkeämpää, isompaa, kovaäänisempää ja näkyvämpää? Jos näin käy, kokeeko suurin osa ihmisistä lopulta saman lievän hermoromahduksen kuin tutkijaryhmämme ja lakkaa ostamasta Coca Colaa tai Hennes & Mauritzin tissiliivejä? Se olisi minusta nimittäin hyvin mielenkiintoinen tilanne.

Epäakateemista nimistöanalyysiä

Ystäväni hankki hiljattain kissan, jonka nimeksi tuli Murnau. Nimi on minusta ihan hyvä, kissalle, vaikka vaihtoehto "Sly and the Family Stone" kieltämättä kutkutti minua henkilökohtaisesti enemmän.

Keskeinen ongelma nyky-yhteiskunnassa on varsin selvästi se, että ihmiset antavat eläimilleen aivan liian vähän väkiälyttömiä nimiä. Esimerkiksi koirien niminä hyviä olisivat esimerkiksi seuraavat: Bolt Thrower, Machiavelli-Megatron, Painukaa vittuun kaikki saatanan puliukot tai vaikkapa Alahärmä. Typeriä nimiä voi tietysti soveltaa myös kissoihin, lehmiin tai vaikka lemmikkisammakoihin.

Siinä missä eläinten nimet tuntuvat yhä useammin olevan jotain tavallisia Kissi-Pissejä tai Musti-Mansikkeja, ihmiset antavat lapsilleen täysin järjenvastaisia ja lausumiskelvottomia nimiä. Näin sunnuntaihesarista satunnaisesti poimittuina mieleen ovat jääneet erityisesti kaksoset Karoliina Hannahelena Annikki ja Katariina Annahelena Onnikki (en ole varma, muistinko nimet täysin oikein, mutta idea oli sama) sekä Vatin ja Voltin pikkuveli Kelvin. Miten tällaisia sadisteja päästetään edes lisääntymään?

Muistan myös henkisesti järkyttyneeni siitä, että lukioaikaisen toverini vuokraemännän koiran nimi oli Antti. Toisaalta suomessa on väestörekisterikeskuksen mukaan myös yksi Peni-niminen mies - kai se kompensoi.

Jos joku muistaa, kenen suomalaisen muusikon kissan nimi oli jotain "Mitä ihmettä? Se on radio!"-henkistä (JA mikä sen kissan nimi oikeasti oli) niin tarjoan sille tuopin syyskuussa.

Kaikkeen tyytymätön nykyajan nuori kommentoi viikonlopun televisiotarjontaa

Nythän on käynyt niin, että olen viettänyt koko viikonloppuni leppoisan arjen merkeissä, internetin ulottumattomissa televisiota katsellen ja viikkoliitteen sanaristikkoa ratkoen. (Perkele, että on muuten vaikea! Riki vai Repe? Sanokaas se!) Tai siis ainakaan mikään muu osa viikonlopustani ei varmasti kuulu teille.

Ensinnäkin katsoin Avaran luonnon, koska se aina pitää katsoa, koska se on hyvä ja rauhoittaa sielua. Avarassa luonnossa oli kuubalaisia rapuja, jotka ilmeisesti vaelsivat merelle. (Luulen niin, harhauduin hetkeksi miettimään mikä 11-kirjaiminen sana on synonyymi haihattelijalle.) Ravut käpöttelivät autotien yli - koska kaikille eliölajeille ei ole luotu taikka suotu suuria poimuttuneita aivoja, kuten meille luomakunnan kruunuille - ja räsähtelivät sitten autonrenkaiden alla niin että roiskui vaan. Jotkut ravuista jäivät vieläpä syömään kuolleita lajitovereita, mikä siis oli vähän ällöö.

Mutta jäisin minäkin varmasti auton alle, jos kävelisin sivuttain. Vähänpä on järkeä siinä.

Sitten! Katselin Live Earth -taltiointia tai oikeammin viereisessä huoneessa laitettiin sen ohjelman volyymi niin kovalle, etten voinut enää olla piittaamatta pauhusta. Enrique Iglesias keikutteli takapuoltaan lavalla ja esitti (huom. ei laulanut) hittinsä Bailamos.

Siis minähän olen kuullut sen netissä olevan nauhoitteen, jossa Enrique rääkyy mikrofoniin mitä sattuu taustojen päälle. Siis se mikä kuulostaa aivan kamalalta. Pitääkö minun kaivaa se linkki jostain? No tuossa. Minä nyt sitten ajattelin tuosta, että kerrankos sitä sattuu, ettei kuule kunnolla mitä laulaa ja on vähän hengästynyt kaikesta siitä takapuolen keikuttelusta ja huutelee mikrofoniin vahingossa mitä sattuu. Live Earthia katsellessa sitten tajusin, että hitto vieköön, tässä meillä on miljoonia levyjä myynyt maailmantähti, joka ei oikeasti osaa laulaa vaikka kirveellä uhattaisiin kaula katkoa (ja pitäisi uhatakin!). Jos on noin huono, niin kannattaakin kyllä laittaa se mikrofoni pois päältä ja huulisynkata* koko biisi ihan suosiolla.

Miten tyhmiä ihmiset ovat, kun ilmeisesti kaikille ei ole täysin ilmiselvää se, ettei tyyppi laula puoliakaan kappaleista keikalla, vaan tyytyy siihen perseenvetkutukseen ja satunnaiseen huuteluun. Tosin hyvä niin, koska aina kun se yrittää laulaa, lopputulos on järkyttävä. Siis minähän en edes sen Bailamoksen ja tämän toisen Rhythm Divine -hitin perusteella tiennyt, että Enriquella on sellainen ääni kuin Live Earthista paljastui. Olen aina luullut, että se on yksi niistä hyvien taustalaulajien äänistä, mutta fiksuna henkilönä onkin tuottaja peittänyt Enriiken johonkin jylyn alle. Mikä maailmaa vaivaa? Miksi tämä menee läpi? Missä on oikeus!

Sori nyt vaan, että tämä oli minulle ihan uusi juttu, mutta kun en minä ole katsonut koskaan aiheelliseksi katsoa mitään Enrique Iglesiaksen "live"-esiintymisiä. Jestas miten hirveää paskaa.

Sitten televisiosta tuli Amistad, joka oli ihan hyvä elokuva sellaisella amerikkalaisesti ylikorostetun siirappisella tavalla ja joku ihan kiinnostava puheohjelma. Tultakoon siis kaikkiaan siihen lopputulokseen, että Enriquen pitäisi ruveta ammattimaiseksi perseenketkuttajaksi, eikä kuvitella olevansa laulaja ja rapujen pitäisi oppia katsomaan mihin kävelevät, jos kerran meinaavat vaeltaa merelle vähän väliä.

Tämänkin maailman epäkohtia hengästyttävän älykkäällä tavalla ruotivan kirjoituksen teille tarjosi Erään Saaran tutkimukset

*) Onko lip-syncingille jotain oikeasti suomenkielistä termiä muka?

Asiakaspalvelua á la Alppilan Makuuni

"Hei, saisinko näin uskollisena kanta-asiakkaana pyytää pientä palvelusta?"
"No?"
"Mulla jäi avaimet kotiin ja mun pitää nyt odottaa että poikaystävä palaa kaupungilta. Mulla on litra jäätelöä tässä kauppakassissa ja ajattelin että voisinko lainata hetkeksi tota teidän pakasteallasta ettei se sula?"
"Juu laita sinne vaan"

Ovat minun Makuunitytöt muutenkin aina ystävällisiä ja iloisia eivätkä paheksu, jos haluan keskustella siitä, kuinka unelma-ammattini olisi keksiä irtokarkeille väkiälyttömiä nimiä. Makuunihan maksaa käsittääkseni vielä ihan surkeaa palkkaakin. Hyvä Makuunin tytöt! Ottakaa muut asiakaspalvelijat oppia.

En nyt aio eritellä sen kummemmin, mutta

Mun elämä on parasta.

Vähän kuin päiväkirja

Tänä viikkona olen viettänyt kiireistä ja kohtalaisen työntäyteistä elämää. Minun työpäiväni on neljätuntinen, joten teoriassa olisi kai mahdollista tehdä enemmän ylitöitä kuin töitä varsinaisena työaikana. En ajatellut kuitenkaan kokeilla sitä käytännössä, koska pidän myös yksityiselämästäni ja harrastuksistani.

Olen tuurannut nyt viikon asiakaspalveluhenkilöämme/sihteeriämme ja olen havainnut, miten mielekkäältä oma varsinainen työni tuntuu. Viime kesänä sihteeriä leikkiessäni en oikein tajunnut, miksi työ vitutti niin armottomasti, mutta nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että minulle ei vain sovi asiakkaiden haukkujen kuunteleminen ja tylsien asioiden printtaaminen.

Uskokaa tai älkää, mutta olen melko hyvä työssäni.

Torstaina kirjoitin 13 000 merkin artikkelin alle puolessatoista tunnissa, joten oloni on henkisesti tyhjentynyt. Kaiken järjen vastaisesti yleinen hankaluus ja kiire on kuitenkin tuntunut hirveän helpolta koko viikon ja vasta tänään on huonosti nukutun yön jälkeen iskenyt elämän vaikeus - vapaapäivänä!

Yöllä keksin unessani nerokkaimman sarjakuvan ikinä. Siihen liittyi jotenkin vadelmapiiras, mutta en muista enää muita yksityiskohtia. Sitten jo valmiiksi kipeään kantapäähäni pisti hyttynen enkä saanut enää nukuttua. Noin muuten kaikki on hyvin.

Rahat loppuvat taas ja monesta muustakin asiasta pitäisi mahdollisesti huolestua. Ajattelin kuitenkin ostaa edesvastuuttoman paljon irtokarkkeja Makuunista ja katsella elokuvia.

Tällaista tästä tulee, kun päivittää blogia puoliväkisin. Heippa vaan!