Saara harrastaa

Sen sijaan, että harrastaisin lenkkeilyä tai postimerkkien keräilyä, minulla on tapana haalia käsiini mielenkiintoisia neuropsykologisia julkaisuja ja lueskella niitä huvikseni. (Kannattaa lukea Oliver Sacksin teos Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi. Se on hyvin mielenkiintoinen ja mainio.) Harkitsin yliopistoon pyrkiessäni myös hieman psykologian laitosta, mutta epäilen, ettei se olisi enää hauskaa, jos sitä olisi pakko opiskella. Eihän sä-passiivissakaan ole enää mitään hauskaa.

Katselin televisiosta jokin aikaa sitten mielenkiintoisen Prisma-dokumentin neurologisesta ilmiöstä nimeltä synestesia. Dokumentissa ilmiöön perehtynyt tiedemies Vilayanur S. Ramachandran (älkääkä luulkokaan, etten muistanut tätä nimeä ulkoa) teki pienimuotoisen testin kahdella kuviolla. Testissä Ramachandran kertoi kuvioiden nimet koehenkilölle ja tämän piti päättää, kummalle kuviolle nimet kuuluvat. 95-98% ihmisistä päätyi samaan tulokseen.

En ole vääntämässä tästä mitään hulppeaa vitsiä, jos sitä odotatte.

Ramachandran epäili mm. testin perusteella, ettei kieli ole syntynyt sattumanvaraisesti, vaan ihmiset yhdistävät tietyntyyppiset äänteet tietyntyyppisiin aistikokemuksiin kuten muotoon tai äänenkorkeuteen. Kieli-ihmisenä tämä tietysti kiehtoo minua erityisesti.

Aloin mielessäni arvottaa eri kielten sanoja niiden äänneasun perusteella, kun ajelin metrolla Siilitien pysäkin ohi. Olen aina pitänyt ruotsin kielen sanasta igelkott. Lisäksi se on minusta paljoin siilimäisempi sana, kuin suomen siili. Satuin myös hiljattain oppimaan, että jyrsijä on ruotsiksi gnagare, mikä jälleen kuvaa mielestäni paremmin kyseistä eliöryhmää (eläinkunta, eläinlaji... ryhmä... oliko näillä jotain eroa?). (Tätä kirjoittaessani nyrpistelen naamaani ja työnnän etuhampaitani esiin kuin kunnon gnagare konsanaan.)

Toisaalta suomen kielen lusikka-sana on mielestäni paljon lusikkamaisempi kuin vaikkapa englannin spoon saati sitten ranskan cuillère. Jos lusikalla sattuu vaikkapa läpsyttelemään suklaavanukasta, siitä kuuluu ehdottomasti "lusik", eikä esimerkiksi "spuu". Ranskan rien puolestaan on paljon kuvaavampi ja tehokkaampi kuin suomen mitään, joka on lähinnä säälittävä. Vaikka laulaisi kuin kolme Edith Piafia yhteensä ja lisäisi kurlaavan sammakon tavoin korisevan kurkkuärrän perään, ei tuosta m:n ja t:n kasassa pitämästä vokaalinynnyilystä saisi millään yhtä vakuuttavaa kuin kunnon rienistä. Lisäksi Ismo on oikeassa: rakkaus on ruma sana.

Ymmärrättekö te yhtään, mitä tarkoitan?

Loppukevennykseksi haluaisin lähettää teille terveisiä jo mainitusta lauantaisesta elokuvaillasta, joka tunnettiin myös nimellä: Gender-bending musical movie night extravaganza, eli Saaran vastaisku zombie-elokuville ja Arnoldille. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä tästä tähän.