Tässä blogissa kun niin usein parjataan kaikkea ja kaikkia muita, niin kohdistetaanpa pilkka ihan omaan nilkkaan. Olen nimittäin toivoton tapaus.
Muutama kuukausi sitten hävitin matkakansiollisen CD-levyjä. Tavanomaisen kirjan kokoinen matkapaketti katosi kuin tuhka tuuleen ja sen mukana noin 15 levyä, jotka olivat sen verran aktiivisessa kuuntelussa, että olin niitä mukanani raahannut. Kannet jäivät. Nyttemmin olen polttanut suurimman osan levyistä tovereiden kirjastoista ja sijoittanut poltetut levyt kansiin, mutta vituttaa edelleen.
Toissa kesänä unohdin viikon sisällä avaimeni sisään asuntooni kolme kertaa peräkkäin. No, sen jälkeen en ole unohtanut.
Viime viikonloppuna puhelimeni tippui huomaamattani hankeen takin taskusta iltakävelyllä, minkä johdosta täytyi kävellä samaa reittiä takaisin keskellä yötä. Siellä se pirisi iloisesti hangessa. Ei helvetti, jätkät.
Tilasin jokin aika sitten internetin välityksellä itselleni kolme albumia, jotka saapuivat noin puolitoista viikkoa sitten, ja kahta niistä olen kuunnellutkin. Nyt kun mieleni teki korkata
Hot Chipin Coming On Strong, en löytänyt sitä mistään. Ensin en löytänyt sitä mistään, sitten en löytänyt sitä pakastimesta, sukkalaatikosta, hyllyn takaa, pyykkikorista, hattuhyllyltä, patterin takaa, toimistolta, keittiön kuiva-ainekaapista, sohvan alta, patjan alta, pöytälaatikoista, DVD-elokuvien takaa, lehtikansioista, kenkälaatikoista tai kangaskassista kirjaston levyjen seasta.
Olin lähes varma, että olen laittanut levyn hyllyyn, mutta väärään kohtaan, enkä näin ollen vain havaitse sitä, joten tarkistin tarkistamistani. Harvoin tuntee itseään niin fiksuksi kuin seisoessaan oman levyhyllynsä äärellä toista varttia lukien levyjen selkämyksistä nimiä ääneen yksitellen iltamyöhällä.
Minä en näe, että tässä on yliluonnollisia ilmiöitä lukuunottamatta enää mitään muuta vaihtoehtoa, kuin että olen heittänyt levyn kansineen huomaamattani roskiin. Eikä niin voi edes oikeasti tapahtua. Miten kukaan voi olla näin tyhmä?
