Seitsemän pulloa skumppaa

En ole koskaan, edes leikilläni, tehnyt yhtään uudenvuodenlupausta. Jos joskus päätän lopettaa tupakoinnin, ruveta laihdutuskuurille, päivittää blogiani useammin tai tehdä muita muutoksia elämäntapoihini, teen sen todennäköisesti muuten kuin lupailemalla liikoja satunnaisina juhlapäivinä.

Aion siis ensi vuonnakin päivittää blogiani satunnaisina pyrskähdyksinä ja lähinnä krapulassa. Tällaista tämä on aina ennenkin ollut. Uudenvuodenlupaamattomuuteni (se kirjoitetaan juuri noin) johtuu suureksi osaksi siitä, etten koe tarvetta pitää kohtalaisen sattumanvaraista päivämäärää jonkinlaisena uuden alkuna ja eeppisenä muutoksen hetkenä. Itse olen havainnut taantuvani varsin tasaisesti pitkin vuotta, päivä kerrallaan.

Muistikuvani ovat hataria, mutta olen varma, että tämä vuosi on näin loppua kohden parantunut huomattavasti. Siitä kiitos niille, joille se kuuluu ja kontrastista kiitos niille, joille se ei kuulu. Minusta uusivuosi on edelleen mitä parhain juhla ja aion nauttia asiallisen määrän kuohuviiniä sen kunniaksi.

Suopea ilmiö

Empiiristen tutkimusteni ja lähipiiristäni keräämieni luotettavien tietojen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että on perin mystistä, miten maailmassa saadaan ikinä tehtyä yhtään mitään, kun ottaa huomioon, että suurin osa ihmisistä joutuu työskentelemään täysin kyvyttömien häviäjien kanssa.

Ollaan post yhdessä

Yrittäessäni saada unta aloin miettiä Jerry Hopkinsin sangen mielenkiintoisessa ja jopa loistavassa kirjassaan Extreme Cuisine käyttämää termiä neophile. Tämä johti siihen, että päähäni tulvi post-etuliitteisiä musiikkigenremääritelmiä, taiteenaloja ja aatesuuntauksia. Sitten tuli päänsärky ja maailmantuska. Inhoan post-etuliitteitä. Olen post-post!

Kaikki tämä postisuus on mennyt siihen pisteeseen, että missään ei ole mitään järkeä. Tässä sitä nyt sitten ollaan yhdessä isossa värikkäässä sekamelskassa, jossa kukaan ei ota mitään vakavasti siinä määrin, että epämääräiset hipsterit tanssivat homodiskossa ironisesti jonkun kasarihitin tahtiin.

Jonkun täytyy keksiä uusi etuliite. Jos post on se, mitä tulee jonkun jälkeen, se mitä tulee jonkun jälkeen tulleen asian jälkeen ei minusta kuulosta kovin lupaavalta. Mihin suuntaan ja miten kauas tässä nyt voi muka enää siirtyä kaikesta ei-ironisesta ja kaikesta siitä, mitä oli ennen postia, kun televisiomainoksissa on puhuvia hylkeitä ja... no en minä tiedä - sanon sanon tähän vaikka että Jeff Koons.

Muutan Skotlannin nummille, pukeudun ponchoon ja alan soittaa huuliharppua ja kasvattaa lampaita keskenäni. Kahdessa päivässä alkaisi vituttaa, kun lampaat eivät ymmärtäisi nokkelia populaarikulttuuriviittauksiani. Mokomat post-intertekstuaaliset eläimet. Bää!

Post-rock tarkoittaa sitäpaitsi sitä, että rock on kuollut ja sen jälkeen on vain Thom Yorken sammakonnaama muljottamassa musiikkilehtien kansissa.

Vuoden mokaaja

Tutkijaryhmämme haluaa lähettää terveisensä Helsingin Sanomien toimitukseen: älkää nyt saatana enää viittikö.

Helsingin Sanomien verkkosivulla voi äänestää mm. vuoden julkkiksen, vuoden teinirakastavaiset tai vuoden sonnin. Itse valitsin vuoden mokaaja -kentästä vaihtoehdon "Muu, mikä?" ja kirjoitin kenttään Helsingin Sanomat. Tutkijaryhmä rohkaisee muita toimimaan samoin, koska se on hauskaa.