Hiuksissani on kiimastruusselia, oh la laa

Alan jo tottua siihen, että asunnossani ravaa vähän väliä tuntemattomia miehiä, jotka korjaavat erinäisiä asioita. Synnin palkka on herätys kymmeneltä keskellä yötä ja kovaäänisesti keittiötasoa asentava mies, joka mitä ilmeisimmin tuntee olonsa vaivaantuneeksi, mutta on hyvin ymmärtäväinen krapulani suhteen. Tuossa se häärää.

Olen mitä ilmeisimmin muuttanut asuntooni juuri sellaisena aikana, kun kaikki aikoinaan hankitut kodinkoneet ja muu irtaimisto alkaa hajota liitoksistaan. Voisin vain lyödä vetoa siitä, hajoaako seuraavaksi jääkaappi vai pakastin. Päätä särkee. Aistimaailmaani hiipii haamuja eilen juomastani vesimeloniesanssisesta... litkusta. Armoa, armoa! "Can you handle the taste?" kysyy Dr. Pepper -pullon etiketti.

Ystäväni totesi, että on aika jättää tämä uppoava laiva, kun eräänä sunnuntaiaamuna katosta alkoi tippua vettä. Olisi kenties järkevä ratkaisu muuttaa halvempaan ja ehjempään asuntoon... esimerkiksi Vantaalle. Mutta miksi kukaan haluaisi asua Vantaalla, vaikka asunnot olisivatkin edullisempia? Miksi haluaisin asua missään muualla kuin keskustan lähellä, asunnossa, jossa on leveä ikkunalauta ja korkeat huoneet!

Keittiötasoa asentava mies kysyi juuri, onko minulla jakoavainta. Miksi minulla olisi jakoavain? Ja ennen kaikkea: miksei hänellä ole jakoavainta? Huomaavainen mies, kuitenkin - menee ulos sahaamaan pöytälevyyn reikää, sillä minä kärsin. Voi, miten minä kärsin.

Eilen oli hauskaa ja olin mielestäni kaikin puolin viehättävä. Ei edes hävetä kovin paljoa mikään.