Ollaan post yhdessä

Yrittäessäni saada unta aloin miettiä Jerry Hopkinsin sangen mielenkiintoisessa ja jopa loistavassa kirjassaan Extreme Cuisine käyttämää termiä neophile. Tämä johti siihen, että päähäni tulvi post-etuliitteisiä musiikkigenremääritelmiä, taiteenaloja ja aatesuuntauksia. Sitten tuli päänsärky ja maailmantuska. Inhoan post-etuliitteitä. Olen post-post!

Kaikki tämä postisuus on mennyt siihen pisteeseen, että missään ei ole mitään järkeä. Tässä sitä nyt sitten ollaan yhdessä isossa värikkäässä sekamelskassa, jossa kukaan ei ota mitään vakavasti siinä määrin, että epämääräiset hipsterit tanssivat homodiskossa ironisesti jonkun kasarihitin tahtiin.

Jonkun täytyy keksiä uusi etuliite. Jos post on se, mitä tulee jonkun jälkeen, se mitä tulee jonkun jälkeen tulleen asian jälkeen ei minusta kuulosta kovin lupaavalta. Mihin suuntaan ja miten kauas tässä nyt voi muka enää siirtyä kaikesta ei-ironisesta ja kaikesta siitä, mitä oli ennen postia, kun televisiomainoksissa on puhuvia hylkeitä ja... no en minä tiedä - sanon sanon tähän vaikka että Jeff Koons.

Muutan Skotlannin nummille, pukeudun ponchoon ja alan soittaa huuliharppua ja kasvattaa lampaita keskenäni. Kahdessa päivässä alkaisi vituttaa, kun lampaat eivät ymmärtäisi nokkelia populaarikulttuuriviittauksiani. Mokomat post-intertekstuaaliset eläimet. Bää!

Post-rock tarkoittaa sitäpaitsi sitä, että rock on kuollut ja sen jälkeen on vain Thom Yorken sammakonnaama muljottamassa musiikkilehtien kansissa.