Dylan-darra

Tänään minulla on ollut Bob Dylan -krapula. Valitsin vastoin parempaa ymmärrystäni aamupäivällä krapularuokamatkalleni taustamusiikiksi Blonde on Blonde -levyn ja ruokapaikassa soittimen sammutettuani havaitsin, että ihmisten puhe muuttui määkiväksi ja kaikki ajatukseni saivat dylaniaanisen intonaation.

Kaiken huipuksi minua alkoi tietysti ärsyttää Bob Dylanin musiikki, enkä ole varma voinko enää kuunnella sitä ikinä. Harkitsin etsiväni käsiini muiden tekemiä covereita Dylanin biiseistä, sillä aloin miettiä kuinka vaikea kappaleiden laulumelodioista on saada selkoa, kun kaikki laulu on epämääräistä määkivää venytystä, joka saa melodiat kuulostamaan lähes identtisiltä. Olen aina ollut sitä mieltä, että Dylanin musiikki on hieman yliarvostettua, vaikka artistia kuuntelenkin ihan mielelläni ja omistan useammankin levyn. En kuitenkaan pidä siitä ajatuksesta, että Dylan-darrani olisi onnistunut pilaamaan Bob Dylanin minulta loppuelämäkseni!

Lisäksi mieleeni muistui Jimi Hendrix -dokumentissa kerrottu tarina, jonka mukaan Hendrix vaati studioon sermit lauluosuuksien levytystä varten, sillä hän häpesi lauluääntään kovasti. Samalla mies tunnetusti lähes palvoi Dylania, jota käsittääkseni harva (en ainakaan minä) pitää huipputason laulajana hänen muista ansioistaan huolimatta. Toivon, että joku älysi huomauttaa Jimille asiasta, ennen kuin hän potkaisi tyhjää.

Raitiovaunumatkalla näin pysäkillä seisovan aivan Phil Collinsin näköisen miehen, ja luulin jo hetken, että nyt iskee kaiken päälle vielä Phil Collins -darrakin.

Minä lähden huomenna Provinssirockiin. Tilatkaa sillä aikaa meijän musablogi!