Nuoren Saaran kärsimykset

Työt tulivat tielle, enkä ole suorittanut tänä keväänä vielä yhtäkään opintopistettä. Päätin siis hätäpäissäni suorittaa tenttimällä pikaisesti vielä toukokuun aikana 20 sellaista (en tiedä kuinka monta opintoviikkoa se on). Niinpä kirmasin tänä aamuna viriilin oriin lailla yliopistolle sujauttelemaan mitä moninaisimpiin laatikoihin ja lokeroihin tenttikuoria ja suorin päärakennukselta opiskelijakirjastoon etsimään luettavia teoksia.

Kuten blogistakin ilmenee, ainejärjestöni lehti (Siulaset) julkaisi hiljattain avautumiseni kirjastojen käyttämisen vaikeudesta. Ilmeisesti kirjoitus herätti jonkinlaisia tuntemuksia myös kirjastotädeissä. Kuulemani mukaan joku niistä "käävistä" - kuten ystäväni asian ilmaisi - on sähköpostitellut asiasta ilmeisesti jollekin sähköpostilistalle, jolle en itse kuulu.

Kirjastoon mennessäni minulla oli lista niistä n. 15:stä kirjasta, jotka kokonaan tai osittain pitää seuraavaan tenttiin lukea. Hakukoneen ääressä alleviivailin sisäisten riemunkiljahdusten säestämänä jokaisen teoksen yksi kerrallaan, sillä kaikkia löytyi kirjastosta jopa useita kappaleita. Itse asiassa kirjoja oli saatavilla niin paljon, etten pystynyt lainaamaan niitä kaikkia, sillä ne eivät olisi mahtuneet laukkuuni.

Todennäköistä tietysti on, että kaikki johtuu ajankohdasta. Lukuvuosi on niin lopuillaan, ettei kukaan hullu suorita enää minkäänlaisia tenttejä - ainakaan sellaisia, joihin täytyy lukea 15 kirjaa. Haluaisin kuitenkin ajatella, että kaikki on minun kirjoitukseni ansiota ja maailma hymyilee opiskelijalle nyt hieman kauniimmin, kun olen ajanut ylemmät tahot korjaamaan koko kirjastojärjestelmän.

Pino kirjallisuutta (keskiajasta romantiikkaan) ikkunalaudallani masentaa minua. Minulla on kaksi viikkoa aikaa lukea ne ja vielä kirjastoon jääneet opukset. Taiteiden tutkimuksen laitoksella ne kaiketi olettavat, että yleistä kirjallisuustiedettä opiskelevat ovat sen verran harrastuneita, että ovat lukeneet kaunokirjallisuuden klassikot jo aikaa sitten. Monet varmaan ovatkin, tietysti. Onneksi luettavana on kevyitä teoksia, kuten Nuoren Wertherin kärsimykset, Jumalainen näytelmä ja vähän Shakespearea. Puhumattakaan noin sadasta sivusta ruotsinkielistä kirjallisuushistoriaa.

Voi miksi minä en lukenut näitä silloin, kun olin nuori ja ikäistäni fiksumpi? 15-vuotiaana oli niin paljon helpompaa olla ikäistään fiksumpi. Parikymppisenä muutkin ovat jo fiksuja, mutta minä vain taannun taantumistani. Ja miettikääpäs sitä, että opin yhdeksän kuukauden ikäisenä puhumaan. Sepäs vasta olisi elämää, jos nykyään riittäisi se, että osaa puhua!