Reportaasi

Raportoin hieman myöhässä sunnuntaisesta Billy Idol -kokemuksesta: oli vitun jees. Kaikki hyvät biisit tulivat kuin tilauksesta ja lisäksi Van Halenin Jump. Ikäväkseni huomasin, ettei kee kolme super intter webbi kamera kännykkä puhelimessani olekaan tallennettuna yhtään kuvaa paidattomasta Billystä*. Billy oli viisikymppiseksi aika timmissä kunnossa ryppyisestä naamasta huolimatta, semminkin kun meinasin väsähtää totaalisesti jo vähän ennen encorea, mutta setä vaan hillui menemään.

Huonostihan tuollaisella kännykkäkameralla saa kuvia, noilla rokkareilla kun vielä on paha tapa heilua niin vimmatusti. Muutamasta otoksesta kuitenkin saa selvää ja sehän on jo varsin mainiota.


Hartwall-areena oli täynnä - tai ehkä puoliksi täynnä - mitä sekalaisinta porukkaa. Seuralaishenkilöni toveri huolestui siitä, että hänet runnotaan eturivissä. Totesin, että koska paikalla on lähinnä lonkkavikaisia vanhuksia ja satunnaisia 12-vuotiaita, siitä tuskin tarvitsee huolestua. Lisäksi aivan keskellä eturivissä oli oikein viimeisen päälle laittautunut Billy Idol -jäljittelijä nahkahansikkaineen päivineen. Hiuksensa vaalentaneita piikkitukkaisia lesboja näkyi myös hämmentävän paljon.

Minun edessäni, aivan lavan edessä olevassa kaiteessa kiinni oli hyvin pahalta haiseva läs... selvästi ylipainoinen nahkaliivihevari, joka kovasti oli halunnut eturiviin, mutta ei liikahtanut keikan aikana kuin vilkaistakseen minua paheksuvasti (saatoin laulaa mukana väärin) ja ottaakseen kuvia kännykällään. Lisäksi elämystämme häiritsi ajoittain lyhyt ja pelottava nainen, joka riehui kenties kohtuuttoman holtittomasti. Toisaalta ympärilläni oli kiitettävän vähän häiritseviä idiootteja - yleensä vedän sellaisia rock-keikoilla puoleeni kuin makkarasämpylä saksalaisia poliisisarjanäyttelijöitä. (Häh?)

Heittivät keikan aikana yleisöön joitakin kymmeniä paperilautasia, joissa oli itse Billyn nimikirjoitus. Sain sellaisen! Aarteeni.

Lämmittelijänä oli Nylon Beatin Jonnan (se blondi) uusi kokoonpano Jonna's Problem, jonka ainoa ongelma tuntui olevan jonna. Rock'n'rollhan on nykyään kovasti muotia ja musiikki oli ihan menevää rämistelyä ja soittajatkin hyviä. Jonna oli oppinut jopa laulamaan ihan miellyttävästi jossain vaiheessa, mutta en silti millään kyennyt pitämään ko. yhtyeestä. Siitä tekotukkapehkosta ei irronnut minkäänlaista rock-karismaa tai lavasäteilyä, vaikka mustaa kynsilakkaakin oli kovasti laittanut.

Maanantaina iski jonkinlainen jälki-zen, kun aurinkoisena päivänä matkailin töihin Across the Universen tahdissa. Sit mä olin ihan et: jai guru deva ommmmmmm (jos epäilette, etten tiedä, mitä se tarkoittaa, olette täysin oikeassa) ja syyttä suotta äärimmäisen hyväntuulinen. Sen sijaan tänään kaikki muutkin tuntuivat olevan huonolla tuulella ja sain tietää, ettei palkkaani ole maksettu ja palkanlaskija on lomalla maanantaihin asti. Erästä toveriani mukaillen toteasin tähän, että SMD @ työnvälitystoimisto, terveisiä sinne.

Lisäksi esittelen uuden lempihenkilöni. Jos olette pysyneet tähän asti yhtä sivistymättöminä kuin minä viime perjantaihin asti, tsekatkaa YouTubesta Eddie Izzard -pätkiä. Naurattaa!

*Komento takaisin! Yksi löytyi! Bonuksena jonkun käsi.