Levykauppiaiden salattu kaksoiselämä

Viime aikoina olen tykännyt tilata CD-levyni netin kautta, koska se on usein erittäin edullista ja lisäksi rohkaisee ostamaan samalla kertaa 4-6 levyä. Enemmän on kuitenkin enemmän kuin vähemmän! Keskustelin hiljattain mielikuvitusystävieni kanssa levykaupanpitäjistä eli niistä pelottavan katu-uskottavista rastapäisistä hipeistä tai vanhoista kaljuista miehistä, jotka seisovat levykaupoissa tiskin takana ja kuuntelevat jotain trendikkään epätrendikästä musiikkia - ja pelottelevat meitä pienempiä.

Useimmat ihmiset elävät sellaisen harhaluulon vallassa, että levykauppiaat olisivat jotenkin mukavia. Väärin, sanon minä! Levykauppiaat ovat julmia ja verenhimoisia hirviöitä, jotka halveksivat kaikkia ja muuttuvat öisin suunnattomiksi valkoisiksi alligaattoreiksi, jotka saalistavat lapsia viemäreissä. Kannattaa vähän katsoa niiden lapsien perään, etteivät ne taas mene viemäreihin leikkimään.

Todetaan nyt aivan ensiksi, että Anttilan TopTeniä ja Free Record Shopia ei lasketa levykaupoiksi. Oikeissa levykaupoissa on hämärää ja tunkkaista, paljon levyjä pienessä tilassa ja kaljupäinen keski-ikäinen mies tiskin takana. Kaljupäinen keski-ikäinen mies katsoo lasiensa yli arvostelevasti levykauppaan saapuvaa henkilöä - etenkin jos henkilö sattuu olemaan nuori, eikä erityisesti mitään alakulttuuria edustavan näköinen tummatukkainen naishenkilö, joka on noin 168 senttimetriä pitkä ja... no ei nyt tehdä tästä henkilökohtaista (vaikka se on!).

Henkilö ohittaa määrätietoisesti Heavy/Metal -hyllyn ja jää pläräämään hetkeksi 60's-osastoa, josta jatkaa käytettyihin levyihin tuskanhiki otsallaan kaljupään pistävän katseen takaraivossaan tuntien. Kädet täristen henkilö plärää levyjä pop-hyllyssä, rock-hyllyssä, funk-hyllyssä. Hetkeksi henkilö unohtaa jo pelottavan katu-uskottavan miehen, joka arvostelevasti tarkkailee hänen jokaista liikettään, mutta sitten se iskee! Minä en löydä täältä Princeä! Mihin ne ovat sen laittaneet! Minun on pakko kysyä! Mitä Chuck Norris tekisi?

Tiedustellessaan tietyn levyn sijaintia tai saatavuutta iskee henkilöön yhtä suuri ahdistus kuin ostotilanteessa. Nyt se tietää millaista musiikkia mä kuuntelen! Henkilö on nimittäin takuuvarma siitä, että levykauppias halveksii mielessään koko nykynuorisoa ja etenkin häntä, koska henkilön ostama levy on joko sellainen, joka kaikkien olisi tullut omistaa heti syntymästään lähtien tai sellainen, josta näkee, että levyn ostaja kuuntelee vain trendikästä musiikkia, sellaista, jota musiikkilehdissä arvostetaan, tai sitten levy on levykauppiaan mielestä yksinkertaisesti huono.

Seuraavaksi levykauppias ajattelee, että ostaja luulee olevansa jotenkin ajan hermoilla ostaessaan White Stripesia (Eh siis tää on NIIN puol vuotta sitten!) tai, että ostaja luulee olenvansa jotenkin uskottava musiikkipiireissä ostaessaan David Bowien varhaista tuotantoa (LOL et ollu ees syntyny ku toi levy julkastiin kuuntele sä vaan sitä Britney Spearsia hei, niinku.) Demonstraatiohenkilömme, jota tässä nimitämme henkilöksi, ei koskaan osta levyjään sen perusteella mistä hän pitää, vaan sen perusteella mitä muut ajattelevat, kun tulevat käymään ja näkevät min... hänen levyhyllynsä.

Kun henkilö lähestyy myytitiskiä, levykauppias alkaa muuttua askel askeleelta suuremmaksi. Tällä ei ole mitään tekemistä perspektiivin kanssa. Henkilö puristaa pienissä kätösissään Princen Parade-albumia kävellessään surman suuhun. Nyt on valittava Princen ja henkisen itsemurhan väliltä - valinta on mahdoton! Levykauppiaan silmät alkavat työntyä ulos kuopistaan ja hänen korvistaan kasvaa vihreitä karvoja. Oliko tuo häntä? Ja... ovatko nuo... sarvet! Sillä on sarvet! On varmasti! UAAAAA! Minua alkoi nyt pelottaa niin paljon, että täytyy lopettaa tähän. Itkettääkin vähän.