Kaikissa meissä asuu pieni

Olen huomannut, että sisäinen bloggaajani haluaa syleillä minua vastusteluistani huolimatta. Vietin eilisillan - epätoivoisesti tenttiinlukua vältellessäni - blogeja lukien ja kommentoiden. En toisaalta vieläkään ole täysin ymmärtänyt, miksi SchizoBlog on jatkuvasti blogilistan top-listan kärjessä, mitä järkeä on neuleblogeissa, tai miksei PlanetPerceto ärsytä kaikkia yhtä paljon kuin minua. Pian varmaan löydän itseni jostain blogimiitistä ja alan kirjoittaa blogeista blogeihini ("Jo hieman hiiltynyt tosimiespappi ja ukemeja tekevä Chuck Norris arvostelevat uusia blogeja"?) ja linkkailemaan hysteerisesti minne sattuu. (Taisin muuten äsken kirjoittaa blogeista blogiini.) Minua muuten vituttaa blogit, joissa suurin piirtein joka toinen sana on linkki jollekin toiselle sivulle. Jos niitä linkkejä alkaa klikkailla, on takuuvarmaa, ettei alkuperäistä tekstiä tule missään vaiheessa oikeasti lukeneeksi.

Ilman turhia aasinsiltoja, aion seuraavaksi tunnustaa, kuinka olen kovin ihastunut Sonyn uuteen TV-mainokseen ja etenkin sen taustalla soivaan kappaleeseen. Kukaan ei voi väittää, ettei olisi lapsena haaveillut ampuvansa paineilmatykillä satoja tuhansia superpalloja mäkeä alas. Näin aikuisiällä olen haaveillut ampuvani satoja tuhansia painavia ja teräviä esineitä paineilmatykillä alas mäkeä, jonka juurella seisoo lauma kuvataidelukiolaisia/gootteja/hippejä/aikuisopiskelijoita/neulebloggaajia... Noh, se siitä.

Jos joku haluaa seuraavan kahden tunnin sisällä esimerkiksi kommentointitoiminnon avulla kertoa minulle pariin lauseeseen tiivistettynä kaiken oleellisen infiniitiivirakenteista lauseoppiin liittyen, en pane pahakseni. Tehtävä on palautettava tänään, ja nukuin onnellisesti aamuisen luennon ohi. Saisinkohan säälipisteitä, jos jäsentelisin esimerkkilauseet arvopohjaisen kieliopin mukaisesti, lisäisin niihin vähän pekonia ja juustoa, ja keksisin ihan omat nimitykset infinitiivirakenteille? Pekonitiivi, juustotarkenne, suklaa-attribuutti...